Oikeusministeriö - Justitieministeriet

Uusi politiikka – haaste kansalliselle edustukselliselle demokratialle?

Luokkapohjaisen äänestämisen vähenemisestä on tullut länsimaisille demokratioille paitsi tyypillinen myös niiden poliittisten järjestelmien kannalta ongelmallinen piirre. Yhden ja saman puolueen kannattajana pitäytyminen on tullut kyseenalaiseksi sitä mukaa kun perinteisen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan ulkopuolelle sijoittuvat asiakysymykset ovat tulleet entistä tärkeämmiksi ja perinteisten puolueiden kyky vastata uusiin haasteisiin on heikentynyt. Kansalaisten lisääntynyt liikkuvuus vaaleissa onkin merkinnyt otollista kasvualustaa uusien ääripuolueiden synnylle, ja lisääntynyt äänestämättömyys on puolestaan merkinnyt poliittisen osallistumisen kanavoitumista edustuksellisten mekanismien ulkopuolelle.

Hämmennystä on aiheuttanut muun muassa ekoanarkismin ja muun radikaalin poliittisen osallistumisen uusi nousu 1990-luvulta lähtien. Väkivaltaisuuksiksi eskaloituneet mielenosoitukset kansainvälisten järjestöjen huippukokouksissa tai eläinaktivistien omaisuutta vahingoittavat mielenilmaukset turkisteollisuutta vastaan – samanaikaisesti aina vain laskevien äänestysaktiivisuuslukujen kanssa – ovat herättäneet keskustelun siitä, mitä ylipäätään on 2000-luvun poliittinen osallistuminen.

Jälkiteollinen yhteiskuntakehitys: vanhan politiikan rakenteellinen perusta murtuu

Uuden politiikan konfliktiasetelma juontuu yhteiskunnan jälkiteollistumiskehityksestä, jonka myötä teknologisen ja taloudellisen kehityksen myötä niin tuotantotavat kuin -rakenteet ovat muuttuneet ja taloudellinen vauraus on kasvanut. Kun teollinen yhteiskunta perustui työväestön ja pääoman omistajien väliselle luokkajaolle ja sen keskeiset poliittiset ristiriidat olivat ratkaistavissa luokkajakoa heijastavien puolueiden ja institutionalisoituneiden etujärjestöjen välityksellä, jälkiteollisessa yhteiskunnassa perinteinen luokkarakenne on hajoamassa ja siten menettämässä merkitystään poliittisen mobilisaation kannalta. (Esim. Smith 1990, Hall & Jacques 1990, Kaase 1990.) Jälkiteollisen yhteiskunnan perinteisiä yhteiskuntarakenteita on rikkonut myös tiedon ja koulutuksen määrän valtaisa kasvu: kansalaisten kognitiivisen kapasiteetin kehittymisen myötä perinteisten sosiaalistumista tukevien instituutioiden merkitys vähenee. Myös sosiaalinen ja maantieteellinen liikkuvuus ja kaupungistumiseen liittyvä yhteiskunnan yksilöllistyminen ovat hajottaneet perinteisiä ryhmäsiteitä. (Inglehart 1990, Dalton ym. 1984, Melucci 1989.)

Perinteisten yhteiskuntaluokkien sisäisen hajautumisen myötä työväestö–porvaristo-ristiriitaulottuvuuden rinnalle kehittyy siten uusia poliittisia jakolinjoja. Nämä työväestö–porvaristo-jakolinjan rikkovat uudet konfliktiasetelmat muotoutuvat enenevissä määrin ammatillisten taitojen (rutinoitujen työtehtävien työntekijät vs. spesialistit), tiedollisten valmiuksien (kognitiivisesti mobilisoituneet vs. tiedollisesti rajoittuneet), ja arvo- ja elämäntaparistiriitojen (moraalinen etevämmyys, hyvä maku, käyttäytymistavat, kulutustottumukset) ympärille (Kriesi 1989, Eder 1993). Näiden yhteiskunnallisten muutosten myötä ovat muuttuneet myös käsitykset siitä, mitkä ovat keskeisiä poliittisia asiakysymyksiä ja vaateita, millä tavoin kansalaisten näkemysten tulisi välittyä päätöksentekoon, ja ketkä saavat osallistua yhteisten asioiden hoitoon ja millaisin keinoin ja menetelmin (Offe 1985).

Uusi politiikka ja poliittisen osallistumisen uudet muodot ja areenat

Uuden politiikan puitteissa poliittisen osallistumisen muodot monipuolistuvat. Koska jälkimodernit poliittiset konfliktit eivät ole helposti sovitettavissa olemassaolevien poliittisten instituutioiden agendalle eivätkä purettavissa perinteisten osallistumismuotojen kautta, kansalaiset organisoituvat enenevissä määrin perinteisten puolueiden ulkopuolella ja tur-vautuvat myös epätavanomaisiin poliittisen osallistumisen muotoihin, joita ovat esimerkiksi vetoomusten laatiminen, mielenosoitukset, boikotit, talonvaltaukset, laittomat lakot, liiken-teen häirintä, myös omaisuuden vahingoittaminen. Osallistumismuotojen epätavanomaistuminen voidaan nähdä seurauksena muun muassa kognitiivisten taitojen kehittymisestä, mistä johtuen poliittisen toimin-nan luonne muuttuu auktoriteetteja seuraavasta auktoriteetteja haastavaksi ja ohjaavaksi (Inglehart 1990, 359-362, 372). Epätavanomaisiin osallistumis-muotoihin turvautumisen voidaan nähdä johtuvan myös siitä, että koska monet jälkiteollisen ja -modernin yhteiskunnan ongelmat – kuten esimerkiksi ympäristökatastrofin uhka – ovat luonteeltaan olemassaolon perusedellytyksiä uhkaavia, pidetään poik-keamista perinteisten “pelisääntöjen” noudattamisesta legitiiminä ja perusteltuna (Offe 1985, 853).

Jälkimodernille uudelle politiikalle on tyypillistä myös, että aikaisemmin kollektiiviseksi toiminnaksi kumuloituneet tyytymättömyydet ja huolenaiheet eivät välttämättä suuntaudu valtiojärjestelmää kohti vaan muuntuvat osaksi itsereflektiivistä identiteetin rakentamista. Voidaan puhua eräänlaisesta ”tee-se-itse” -politikoinnista, jota pidetään erityisesti postmodernille ajalle ja sen poliittisille toimijoille tyypillisenä (vrt. Bauman 1992). ”Tee-se-itse”- politikointi tarkoittaa, että kun moniarvoisuus ja relativistisuus lisääntyvät ja universaalit ohjenuorat menettävät merkitystään, omakohtaisen vastuun ja valintojen merkitys ja välttämättömyys kasvavat, ja jokaisesta postmodernin toimijan teosta tulee moraalinen ja vastuullinen yksilöllinen valinta. Muun muassa kehon kultivaation kasvava merkitys – mikä ilmenee muun muassa “terveellisinä elintapoina”, esimerkiksi veganismina – saattaa ilmentää tällaista valintojen kautta tapahtuvaa identiteetin rakentamista. Keho myös edustaa jatkuvuutta ja eheyttä jatkuvassa muutoksen ja fragmentaation tilassa, ja se edustaa myös yksityisyyttä, jonka koskemattomuutta pyritään puolustamaan kontrolloimattomuuden muodostamalta uhkalta (Sweetman 2000; Giddens 1991; Melucci 1989, 113-116, 123-124). Viimeaikaisten ruokaskandaalien politisoituminen kuvastaa omalta osaltaan tällaista yksilön pyrkimystä – oman kehonsa kontrolloinnin kautta – symbolisesti hallita ympäristössään tapahtuvia muutoksia.

Henkilökohtaisen ja poliittisen yhteenkietoutuminen välittyy etenkin markkinoiden kautta, kun yhä kasvava joukko kansalaisia välittää poliittisia preferenssejä osto-ja kulutustottumusten kautta. Markkinoista ja yksilökeskeisyyden noususta puhutaan usein politiikan kilpailijana, mutta markkinat ja yksilöllisyys eivät uhkaa ”politiikkaa” sinänsä, vaan markkinat ovat pikemminkin vieneet tilaa puolue- ja muulta organisaatiopohjaiselta politiikalta. Yksilöllisyys on ristiriidassa puoluepolitiikan edustamien kollektiivisten totuuksien ja hierarkkisten rakenteiden kanssa, mutta yksilöllisyyden kasvu ei suinkaan merkitse politiikan päättymistä vaan sen merkityksen muuttumista: samalla kun henkilökohtaisesta on tullut poliittista, on markkinoiden rooli poliittisten viestien välittämisen välineenä korostunut.

Kulutuspolitikointi tuntuisi kiinteästi liittyvän nopeatempoisen jälkiteollisen tietoyhteiskunnan nousuun (ks. esim. Featherstone 1995, 73). Äänestäminen saatetaan tällaisessa nopeatempoisessa informaatiomiljöössä, jossa toimitaan tässä hetkessä ja tuloksia odotetaan välittömästi, kokea tehottomana välineenä, jonka vaikutukset ulottuvat vasta pitkälle tulevaisuuteen. Esimerkiksi ympäristökysymykset koetaan luonteeltaan sellaisiksi, että turvautuminen epätavanomaiseen ja ulkoparlamentaariseen – jopa laittomaan – toimintaan koetaan oikeutetuksi.

Uusi politiikka: haaste kansalliselle edustukselliselle demokratialle?

Uuden politiikan valtajärjestelmälle kohdistama haaste ei välity vain äänestämättömyytenä ilmenevänä protestina, vaan erilaiset vaihtoehtoiset politikoinnin muodot välittävät itsessään valtajärjestelmän arvoja kyseenalaistamaan pyrkivän viestin. Vaikka uusiakin politikoinnin muotoja voidaan pitää instrumentaalisina siten, että myös niillä tähdätään poliittisiin päämääriin, voidaan niitä itsessään pitää eräänlaisena muulle yhteiskunnalle kohdistettuna viestinä, joka kyseenalaistaa vallitsevia arvoja, käytäntöjä, merkityksiä ja tulkintoja (vrt. Melucci 1989, 74-77). Vastapuoli voi olla paitsi fyysinen henkilö tai instituutio myös kielen kautta rakentuva hallitsemis- tai keskustelutapa (ks. Sassi 2000, 79; Melucci 1996, 8-9).

Tällöin toimija saattaa usein kansallisvaltion ja sen edustuksellisen poliittisen järjestelmän sijaan identifioitua pikemminkin jonkinlaiseen transnationaaliseen yhteisöön (vrt. Beck 1999, Featherstone 1995, 114). Tällaiset globaalit yhteisöt ovat usein abstrakteja, eräänlaisia mielikuvayhteisöjä tai uusheimoja, jotka rakentuvat ja ovat olemassa vain toimijoidensa symbolisessa sitoutumisessa, ja usko niiden olemassaoloon ja voimakas affektiivinen sitoutuminen ovat ainoa niitä koossa pitävä voima (Maffesoli 1995; Bauman 1992, xvii-xx, 136-137). Esimerkiksi Internetin sähköpostilistoja voidaan pitää eräänlaisina globaaleina politiikan foorumeina, jollaisille politiikan voidaan enenevissä määrin katsoa siirtyneen ja joilla postnationaaliset poliittiset identiteetit rakentuvat ja verkottuvat.

Transnationaalisten identiteettien syntyprosessi on moniulotteinen mutta liittyy globalisaatiokehitykseen. Universaalin kommunikaatioyhteisön syntyminen on heikentänyt erilaisten kansallisten symbolien ja mekanismien merkitystä identiteettien rakentumisessa ja vahvistanut myös käsitystä siitä, että poliittiset päätökset eivät ole legitiimejä, ellei niitä tehtäessä huomioida myös päätösten kansallisrajat ylittäviä vaikutuksia (Linklater 1998, myös Featherstone 1995).

Identifioituminen tällaisiin globaaleihin yhteisöihin – vaikka ympäristöliikkeisiin – voi merkitä myös poliittisen, erityisesti ulkoparlamentaarisen, osallistumisen ulottamista yli kansallisten rajojen. Esimerkiksi ympäristöjärjestöt mobilisoivat, usein sähköpostilistojen välityksellä, osallistujia mielenosoituksiin myös naapurimaista. Näiden toimijoiden poliittisen osallistumisen voidaankin ajatella tarkoittavan eräänlaista politiikan paradigmamuutosta. Kun mielenosoittajat tai laittomaan toimintaan osallistujat ovat eri kansallisuuksien lisäksi usein vailla äänestysoikeutta olevia nuoria, uuden paradigman voidaan katsoa kyseenalaistavan paitsi sen, millä tavoin kansalaisten näkemysten tulisi välittyä päätöksentekoon, myös sen, ketkä ylipäätään tulisi lukea poliittisesti täysivaltaisiksi kansalaisiksi.

Uuden politiikan haaste edustukselliselle demokratialle näyttäisikin olevan ennen kaikkea symbolinen: monet uudet liikkeet luovat jo toimintalogiikallaan ja olemassaolollaan paitsi uusia vuorovaikutusmuotoja myös vaihtoehtoisia maailman ja merkitysten tulkintoja ja ovat siten viestejä itsessään. Valtapoliittisille päättäjille haaste konkretisoituu kysymyksenä, miten nämä puoluekeskeisen politiikan ulkopuolelta tulevat viestit onnistutaan integroimaan edustukselliseen päätöksentekoon. Niitä ei voi vain ignoroida, kun tilastojen ja laskevien äänestysprosenttien valossa on ilmeistä, että edustuksellinen demokratia ei yksinomaan kykene välittämään kansalaisilta tulevia viestejä päätöksentekoon.