Oikeusministeriö - Justitieministeriet

Hyvät kuulijat

Suomen poliittinen rahoitus ja sen läpinäkyvyys on ollut yksi julkisen keskustelun kestoaiheista jo muutaman vuosikymmenen ajan. Aihe onkin tärkeä: kansalaisten täytyy pystyä arvioimaan sitä, millaiset kytkökset vaaleissa valituilla luottamushenkilöillä, kuten kansanedustajilla ja kunnanvaltuutetuilla, on omiin tukijoihinsa.

Edustuksellisessa demokratiassa yleisillä vaaleilla valitut edustajat huolehtivat yhteiskunnallisesta päätöksenteosta kansalaisten puolesta. Valituksi tullakseen edustajan on kuitenkin saatava itsensä ja pyrkimyksensä tunnetuksi. Suomen vaalijärjestelmä on puoluevaalin ja henkilövaalin yhdistelmä, jossa äänestäjä äänestää samanaikaisesti poliittista ryhmittymää ja ehdokasta. Yleisten vaalien muuttuminen yhä enemmän henkilövaalien suuntaan edellyttää kuitenkin vaali vaalilta aikaisempaan verrattuna entistä tehokkaampaa henkilökohtaista kampanjointia valituksi tulemisen puolesta.

Vaalikampanja on perinteisesti ollut hyvin monimuotoista. Kansalaisiin pyritään vaikuttamaan muun muassa keskustelutilaisuuksissa, jakamalla eri tavoin vaalimainoksia ja ilmoittelemalla julkisissa tiedotusvälineissä. Viime vuosina tv- ja radiomainonta on ollut kasvussa, samoin internetin hyödyntäminen ja ulkomainonta. Vaalikampanjasta, erityisesti ilmoittelusta eri medioissa, aiheutuu merkittäviä kustannuksia. Osan kampanjasta kustantaa monesti ehdokkaan asettanut puolue tai jokin sen alajärjestöistä. Yleensä ehdokkaan on kuitenkin itse vastattava suurimmasta osasta vaalikampanjan rahoitusta.

Kiinnostus vaalimainonnan rahoituksen todelliseen suuruuteen ja rahoituslähteisiin lisääntyi 1990-luvulla kun kävi ilmeiseksi, että etenkin valtiollisten vaalien valtakunnalliseen mainontaan tarvittavat ehdokkaan valituksi tulemisen varmistavat rahasummat alkoivat olla niin suuria, että yksityishenkilöiden on useimmiten mahdotonta itse kustantaa vaalikampanjaansa. Vaalikampanjaan annettujen avustusten mahdollisesti aiheuttamat sidonnaisuudet haluttiin selvittää.

Pohjoismaiseen kansanvaltaan perinteisesti liittyvä julkisuusperiaate on edellyttänyt, että kansalaiset voivat seurata asioiden käsittelyä ja päätöksentekoa eduskunnassa ja kuntien valtuustoissa. Kun luottamustoimiin vaaleilla valittujen toiminta on julkista, on luonnollista, että myös ehdokkaiden vaalikampanja näihin luottamustoimiin pääsemiseksi on ollut kansalaisten kiinnostuksen kohteena.

Avoimuuteen ja julkisuuteen liittyvät kysymykset korostuivat 1990-luvulla muun muassa Suomen EU-jäsenyyden myötä. Suomi ja muut pohjoismaat ovat pyrkineet lisäämään avoimuutta myös EU:n piirissä, ja toimimaan sen puolesta, että unionin päätöksentekoa ja hallintoa kehitetään avoimuuden periaatteen mukaisesti. Avoimuus poliittisessa rahoituksessa onkin nähtävä myös osana tätä pyrkimystä.

Suomessa vaaleja käytiin lähes 100 vuotta siten, että vaaliehdokkailla ei ollut velvollisuutta ilmoittaa vaalirahoituksestaan. Vasta vuonna 2000 säädettiin laki ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta (414/2000). Lakia on sovellettu kunnallisvaaleihin kahdesti (2000 ja 2004), eduskuntavaaleihin kahdesti (2003 ja 2007) sekä europarlamenttivaaleihin kerran (2004) ja presidentinvaaliin kerran (2006). Kuuden vaalin kokemuksella meillä on nyt mahdollisuus arvioida sitä, miten hyvin laki on tehtävässään toiminut.

Lain tarkoitus oli lisätä yleisten vaalien ehdokkaiden vaalirahoituksen avoimuutta ehdokkaiden mahdollisten sidonnaisuuksien selvittämiseksi. Tällä pyrittiin osaltaan lisäämään poliittisen järjestelmämme uskottavuutta ja sitä kautta äänestysaktiivisuutta. Äänestäjän tietoa ehdokkaiden vaalirahoituksesta tuli lisätä, koska tiedolla saattaa olla vaikutusta äänestyspäätösten tekemiseen.

Avoimuuden lisääminen ei kuitenkaan saanut loukata kansalaisten perusoikeudeksi säädettyä yksityisyyden suojaa. Lisäksi tavoitteena oli, että ehdokkaiden ja puolueiden vaalirahoituksen saatavuutta ei vaaranneta ja että myöskään ehdokkaaksi asettautumista ja ehdokkaana olemista ei hankaloiteta. Vielä mainittiin tavoitteena, että järjestelmää, jolla tavoiteltu vaalirahoituksen avoimuus toteutettiin, oli selkeä ja toimiva ja että vaalirahoituksen julkistamisvelvollisuuteen ei liittyisi rikosoikeudellisia sanktioita, vaan ainoastaan poliittinen vastuu. Katsottiin, että vaalirahoitukseen liittyvät ristiriitatilanteet eri puolueiden kesken ja samassa puolueessa eri ehdokkaiden kesken eivät sovellu tuomioistuimessa riideltäviksi eikä vaalitaistelua tule siirtää oikeussaleihin. Tarkoitus oli, että vaalikampanjassaan puolueet ja ehdokkaat voisivat keskittyä oleelliseen eli tekemään itsensä ja ajatuksensa tunnetuiksi äänestäjien keskuudessa.

Miten vaalirahoituslaki on sitten käytännössä toiminut? Mielipiteeni on, ettei kovin hyvin. Kun tarkastellaan kansanedustajien tekemiä ilmoituksia, löytyy niistä - kieltämättä hyvin tehtyjen lisäksi - liian paljon sellaisia, joiden perusteella ei voida muodostaa minkäänlaista käsitystä siitä, mistä ehdokas oli tukensa saanut ja muodostuiko ehdokkaan ja hänen tukijoidensa välille sellaisia taloudellisia kytköksiä, joita ei voida pitää hyväksyttävinä.

Ilmoitusta, jossa sanotaan kampanjakustannusten olleen yhteensä esimerkiksi 50 000 euroa ja että tuo tukisumma oli kokonaisuudessaan saatu ehdokkaan omalta tukiyhdistykseltä, voidaan pitää vaalirahoituslain tavoitteiden vastaisena ja tarkkaan ottaen myös lain sanamuodon vastaisena, todetaanhan laissa, että "ilmoituksessa on oltava ... ehdokkaan vaalikampanjan rahoitus eriteltynä ... ehdokkaan, hänen tukiryhmänsä ja muun hänen tukemisekseen perustetun yhteisön saamaan ulkopuoliseen tukeen ...". Tässä tapauksessa ehdokkaan olisikin lain mukaan tullut ilmoittaa, mistä tukiyhdistys oli rahansa saanut.

Vaalirahoituslaissa ei ole sanktioita lain säännösten noudattamatta jättämisestä, ainoastaan se kuuluisa poliittinen vastuu. Jos ehdokas tekee muodollisen, ympäripyöreän ja mitään sanomattoman ilmoituksen kampanjarahoituksestaan, häntä yleensä siitä moititaan julkisuudessa, lähinnä tiedostusvälineissä. Valitettavan moni ehdokas on kuitenkin ajatellut kestää tuon moittimisen ja luottaa siihen, että asia nopeasti unohtuu.

Kunnallisvaaleissa on esiintynyt tapauksia, että valtuutetut tai varavaltuutetut eivät tee lainkaan ilmoitusta vaalirahoituksestaan kuntansa keskusvaalilautakunnalle. Lehdistä luettuja selityksiä ovat olleet mm. tietämättömyys lain velvoitteista ja se, ettei mitään rahoitusta oltu käytetty. Totta on varmasti se, kunnallisvaaleissa vaalikampanjoihin käytetyt summat ovat koko maatakin ajatellen keskimääräisesti selvästi pienemmät kuin muissa vaaleissa ja että pienissä kunnissa valtuutetuiksi voi päästä ilman että käyttää yhtään rahaa kampanjoimiseen.

Yleisesti ottaen on kuitenkin tärkeää, että juuri kunnallisvaaleissa vaalirahoituslakia noudatetaan. Kunnan tehtävät muun muassa kaavoituksessa ovat yleensä niin herkkää aluetta, että päätöksentekoon osallistuvien valtuutettujen taustat ja sidonnaisuudet on syytä olla kuntalaisten tiedossa.

Se, että laissa ei ole sanktioita, on mielestäni yksi tekijä siihen, että vaalirahoituslakia ei voida pitää kovin toimivana. Ilman sanktioita ehdokkaat voivat rauhassa tehdä muodollisia ilmoituksia, kestää hetken julkista arvostelua lehdistössä ja jatkaa sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toinen seikka, jota pitää tarkastella kriittisesti on se, minkä arvoiset ehdokkaalle tehtävät lahjoitukset ovat sellaisia, että ne pitää ilmoittaa julkisesti ja mitkä sellaisia, että niiden voidaan katsoa kuuluvan yksityisyydensuojan piiriin. Vaalirahoituslain mukaan yksittäinen tuki ja sen antaja on ilmoitettava, jos tuen arvo on eduskunta- ja kunnallisvaaleissa 1700 euroa sekä europarlamenttivaaleissa ja presidentinvaalissa, joissa vaalipiirinä on koko maa, 3400 euroa. Pidän näitä rajoja liian korkeina.

Puolueiden saamasta rahoituksesta säädettiin jo vuonna 1969 annetussa puoluelaissa. Silloin otettiin käyttöön myös puoluetuki eli valtion maksama julkinen tuki puolueille niiden toiminnan tukemiseen. Puoluetuen myöntää eduskuntapuolueille valtioneuvosto. Oikeusministeriö valvoo puoluetuen käyttöä sekä muutoinkin puoluelain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamista puolueen ja sen (ala)järjestöjen toiminnassa.

Oikeusministeriö tarkastaa sille toimitettujen asiakirjojen perusteella puolueiden ja niiden järjestöjen tilinpitoa ja varojen käyttöä ja voi myös nimetä Keskuskauppakamarin hyväksymän tilintarkastajan suorittamaan tarkastuksia ja selvityksiä. Myös valtiontalouden tarkastusvirastolla on oikeus tehdä puoluetuen käyttöä koskevia tarkastuksia.

Myös puoluerahoitusta koskeva sääntely on ollut julkisen kritiikin kohteena viime vuosina. Puolueiden oikeusministeriölle toimittamia tilityksiä on pidetty liian ylimalkaisina. Huomiota on kiinnitetty myös siihen, että puolueiden saama tuki erilaisilta säätiöiltä ja yhdistyksiltä on jäänyt melko hämäräksi. On epäilty, että tukea puolueille ja sitä kautta myös ehdokkaille halutaan peitellä kierrättämällä tukirahoja säätiöiden tai yhdistysten kautta.

Suomi liittyi Euroopan neuvoston korruptionvastaiseen toimielimeen GRECO:on (Group of States against Corruption) vuonna 1999. GRECO suorittaa jäsenvaltioissaan maatarkastuksia, joissa arvioidaan sitä, miten hyvin kunkin jäsenvaltion lainsäädäntö vastaa korruption kitkemiseksi annettuja kansainvälisiä sopimuksia. Poliittisen rahoituksen läpinäkyvyys on yksi GRECO:n tutkimista teemoista.

Kun tämän vuoden keväällä muodostettiin nykyistä hallitusta, oli jo tiedossa, että GRECO tulee tekemään ensimmäisen poliittisen rahoituksen avoimuutta koskevan maatarkastuksen juuri Suomeen. Siksi myös Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmaan kirjattiin, että "...GRECO suorittaa vuonna 2007 Suomessa maatarkastuksen koskien vaali- ja puoluerahoituksen toimivuutta. Hallitus arvioi vaali- ja puoluerahoituksen laki- ja menettelymuutostarpeet GRECO:n antaman suosituksen jälkeen".

Maatarkastus tehtiin kesäkuussa ja GRECO antoi Suomea koskevan maaraportin täysistunnossaan Strasbourgissa joulukuun alussa. Maatarkastusta tehdessään GRECO perehtyi myös siihen julkiseen keskusteluun, jota Suomessa on viime vuosina käyty vaali- ja puoluerahoituksen avoimuudesta. Tämä on osittain nähtävissä myös GRECO:n raportissa.

Raportissa Suomelle annettiin 10 vaali- ja puoluerahoitusta koskevaa suositusta, joiden täytäntöönpanosta Suomen tulee raportoida GRECO:lle viimeistään 30.6.2009.

En käy suosituksia tässä yksityiskohtaisesti läpi. mutta totean niistä yleisesti sen, että ne vastaavat melko hyvin sitä julkista keskustelua, jota Suomessa on käyty poliittisen rahoituksen läpinäkyvyyden parantamisesta.

Oikeusministeriö tulee asettamaan lähiaikoina toimikunnan, jonka tehtävänä on hallitusohjelman mukaisesti arvioida puolueiden ja vaaliehdokkaiden saaman rahoituksen ja sen valvonnan nykytilaa sekä laatia tarvittavat ehdotukset, jotka lisäävät rahoituksen läpinäkyvyyttä ja vastaavat muutoinkin Euroopan neuvoston antamia suosituksia ja näkemyksiä.

Toimikunnan tulee erityisesti:

1. selvittää, miten puolueiden ja vaaliehdokkaiden saaman rahoituksen valvonta on järjestetty muissa valtioissa ja laatia ehdotus valvonnan järjestämiseksi Suomessa siten, että valvonta on mahdollisimman riippumatonta;
2. selvittää, miten rahoituksen läpinäkyvyyttä voidaan edistää valvonnan teknisen suorittamisen tehostamisella ja syventämisellä ja mitä toimenpiteitä ja millaista ilmoituksia ja tilityksiä puolueilta ja ehdokkailta tulisi tätä silmällä pitäen vaatia. Toimikunnan on myös arvioitava valvontatyössä tarvittavien resurssien määrä ja tehtävä niistä ehdotus;
3. arvioida, millaisia sanktioita olisi tarkoituksenmukaista asettaa rahoitusta koskevien säännösten rikkomisesta;
4. arvioida, miten GRECO:n rahoituksen läpinäkyvyyden lisäämiseksi antamat suositukset koskien
5. • ei-rahallisten tukien ilmoittamista,
   • nimettömiä lahjoituksia,
   • yhdeltä lahjoittajalta saatuja useita lahjoituksia,
   • puolueille annettavien yksittäisten lahjoitusten julkistamista ja
   • puolueita lähellä olevien yhteisöjen, kuten säätiöiden ja yhdistysten puolueille antaman tuen läpinäkyvyyden lisäämistä voidaan toteuttaa;
6. arvioida, onko puolueiden ja ehdokkaiden syytä antaa tietoja saamastaan rahoituksesta nykyistä useammin, onko lahjoituksen ja sen antajan nimen julkistamisen nykyinen euromääräinen alaraja tarkoituksenmukainen ja ovatko yksittäisten ehdokkaiden vaalikampanjoihin kohdistetut tilintarkastukset tarkoituksenmukaisia

Hyvät naiset ja herrat

Suomi on kansainvälisissä vertailuissa ollut maailman vähinten korruptoituneita maita, joissakin selvityksissä jopa selkeä ykkönen. Poliittisen rahoituksen avoimuus on yksi tekijä korruptoituneisuutta arvioitaessa. Olen vakuuttunut siitä, Suomessa on vahva yhteinen intressi huolehtia siitä, että toimintamme on riittävän läpinäkyvää myös vaali- ja puoluerahoituksen osalta. Siksi uskon, että tuleva valmistelutyö ja hallitusohjelman toteuttaminen tältä osin etenee suotuisissa merkeissä.

Kiitän mahdollisuudesta puhua tässä seminaarissa ja toivon tällä syntyvän vilkasta keskustelua aiheesta.