Yksi syy kansalais- ja demokratiaohjelmiin on ilman muuta hieman hyppien mutta vääjäämättä laskevat äänestysprosentit oikeastaan lähes kaikissa teollisuusmaissa. Ilmiöön liittyvät puolueiden laskevat jäsenmäärät ja kansalaisten heikkenevä luottamus yhteiskunnan instituutioihin.

Meidän kannattaa ilman muuta tehdä työtä sen eteen, että äänestäminen on motivoivaa ja vaivatonta. Vaaliaktivointi tulee virittää hyvään kuntoon. Sitäkin kautta voi herättää kiinnostusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Olemme ohjelman puitteissa miettineet tässä asiassa myös tulostavoitteita. Esimerkiksi niin, että pyrkisimme nostamaan äänestysprosentteja pohjoismaiselle tasolle. Äänestäminen ei saisi millään alueella tai missään ryhmässä laskea alle 50 prosentin. Ja että europarlamenttivaaleissa me yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kotimaana nostaisimme omalla osuudellamme vaalien yleistä äänestysprosenttia.

Tavoitteessa olisi tekemistä, erityisesti tämän 50 prosentin tavoitteen saralla. Nyt meillä on alueellisia ikäryhmiä, joissa äänestysprosentit ovat 10 – 30 prosentin tasolla. Monille vaalit kuuluvat niiden asioiden joukkoon, jotka luokitellaan kategoriaan EVVK. ”Ei vois vähemmän kiinnostaa”.

Edellä kirjoitettu on uskoakseni totta. Silti pahin pelkoni ohjelmajohtajana liittyy juuri äänestysprosentteihin.

Pelkään sitä, että kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma supistuu keskustelemaan vain toinen toistaan paremmista jipoista, joilla ihmiset höynäytetään äänestämään.

Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen EVVK -poika. Humalainen isä opetti pojan vihaamaan poliitikkoja. Yhteisöllisyydestä on kokemusta vain puolikriminaaleissa jengeissä. Yksikään seura, kerho tai yhdistys ei toimi lähipiirissä. Koulu ei onnistunut antamaan perustietojakaan siitä, miten yhdistys, kunta, valtio tai EU toimivat.

Paljonko auttaa, jos onnistumme jippoilemaan pojan vaaliuurnille? Äänestämään asiasta, josta hänellä ei ole edes alustavia perustietoja?

Esimerkki on kärjekäs, mutta uskoakseni ei ihan asiaton. Äänestäminen on tavallaan mittari, joka kertoo osallisuuden, välittämisen ja vastuun, kansalaisuuden ja demokratian tilasta.

Ei pidä räplätä huonoja lukemia näyttävää mittaria, vaan kohdistaa katse sinne, mitä se mittaa. Toivoisin kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman herättävän aitoa kansalaiskeskustelua juuri tästä.

Esiin nousee ihan toisenlaisia keskustelun aiheita. Esimerkkinä vaikkapa Nuorten Akatemian hanke siitä, että jokaisella kasvavalla nuorella olisi edes yksi harrastus. Tai liikuntajärjestöissä heräävä keskustelu siitä, että urheilu voi olla nuorelle paljon muutakin kuin pelkkää lahjakkuuksien etsimistä. Tai miten koulu kasvattaa kansalaisuuteen?

Eikä kyse ole yksin nuorista. Jo eläkeiässä olevien kasvava ongelma on lohduton yksinäisyys.

Tulisi löytää uusia teitä, jotka johtavat vahvistuvaan yhteisöllisyyteen. Terve demokratia kasvaa yhteisöissä toteutuvasta dialogista, aidosta toinen toisensa kohtaamisesta, yhteisestä asioiden punninnasta.

Suositan niille, joilla on rohkeutta antaa ajatustensa mullistua, Zygmund Baumanin kirjaa ”Notkea moderni”. Se on raju tilitys globalisaatiosta, tästä uudesta ankarasta isännästä, joka omista piilopaikoistaan mullistaa ihmisten elämää.

Globalisaatio kohtaa, sanoo Bauman, oleellisesti heikentyneet sosiaaliset rakenteet. Vahvat selviävät jotenkin, mutta pienille ja keskisuurillekin ihmisille on luvassa kovat ajat. Baumanin yksi johtopäätös on, että on tietoisesti ruvettava uudelleen rakentamaan kansalaisuutta. Tarvitaan yksilöitä, jotka ottavat käyttöön ”kadotetut kansalaisuuden välineet”.

”Toisin sanoen on suunniteltava ja kansoitettava uudelleen nyttemmin pitkälle autioitunut agora – paikka, jossa yksilön hyvä kohtaa yleisen hyvän, yksityinen julkisen, paikka jossa ne väittelevät ja pitävät keskinäistä neuvonpitoa.”

Näin Bauman. Voiko kansalaisvaikuttamisen tavoitteen paremmin tiivistää?

Seppo Niemelä, ohjelmajohtaja