Valtioneuvoston kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2009, yhteenveto kappaleesta neljä.

Valtioneuvoston kertomuksesta kielilainsäädännön soveltamisesta 2009 ilmenee, että kaksikielisissä enemmistöltään ruotsinkielisissä kunnissa kielelliset oikeudet toteutuvat sosiaali- ja terveydenhuollon alalla paremmin kuin enemmistöltään suomenkielisissä kunnissa (Statesin raportti 4/2008). Tähän vaikuttavat kuitenkin suurelta osin paikalliset ja alueelliset olosuhteet. Muun muassa Pohjamaan enemmistöltään suomenkielisissä kunnissa ja myös pienissä kunnissa, joissa ruotsinkielisen vähemmistön osuus on melko suuri palvelut toimivat suhteellisen hyvin molemmilla kielillä. Sen sijaan etenkin suurissa Etelä-Suomen kunnissa, joissa enemmistön kieli suomi, on usein miltei mahdotonta saada sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita ruotsiksi. Tämä koskee erityisesti pääkaupunkiseutua.

Sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla ei ole selkeää käytäntöä asiakkaan kielen selvittämiseksi. Kieli, jolla keskustelu aloitetaan, ratkaisee tavallisesti kielivalinnan, vaikka henkilökunnalla on mahdollisuus tarkistaa asiakkaan kieli esimerkiksi väestörekisteristä tai kysymällä asiakkaalta, mitä kieltä hän haluaa käyttää. Kaikkia lomakkeita ja hoito-ohjeita ei ole saatavilla ruotsiksi ja sosiaali- ja terveydenhuoltoalan keskusviranomaisten aineistoja ei aina julkaista molemmilla kielillä. Vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon päätökset tavallisesti laaditaan potilaan kielellä vaikuttaisi olevan epäselvää milloin potilaalla on oikeus saada muita asiakirjoja, kuten potilaskertomuksen otteita, omalla kielellään.

Valtioneuvosto totesi jo ensimmäisessä kertomuksessaan kielilainsäädännön soveltamisesta 2006, että sosiaali- ja terveydenhuollon alalla viranomaisten käsitys henkilöstönsä kielitaidosta ei vastannut henkilöstön käytännön kielitaitoa. Tilanne ei ole muuttunut vuonna 2009. Henkilöstön kielitaidon selvittäminen ja varmistaminen on edelleen sattumanvaraista. Monissa kaksikielisissä kunnissa kielitaitoon ei kiinnitetä huomiota työhönotossa, koska pidetään itsestään selvänä, että hakijat osaavat sekä suomea että ruotsia. Itsestään selvänä pidetään myös sitä, että johto ja henkilöstö ovat tietoisia viranomaisten velvollisuudesta palvella molemmilla kielillä. Viranomaisten kielellisiä velvollisuuksia koskevaa koulutusta pidetään usein turhana. Toisaalta monet kunnat, joista useat ovat enemmistöltään suomenkielisiä, ovat viime vuosina järjestäneet kielikursseja ja maksaneet kielilisiä henkilökunnalleen.

Sosiaali- ja terveydenhuoltoplaveluiden saatavuudessa on suuria eroja kuntien välillä. Vähäisen kysynnän vuoksi monet pienet kaksikieliset kunnat ovat luopuneet tiettyjen erityispalveluiden järjestämisestä molemmilla kielillä. Kunnat pyrkivät hankkimaan nämä palvelut tarvittaessa, mutta joskus kunta ei pysty lainkaan järjestämään tiettyjä sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita, kuten esimerkiksi terapiapalveluita, asiakkaan kielellä. Useat kaksikieliset kunnat, etenkin kunnat, joissa on määrälliseti pieni ruotsinkielinen vähemmistö, ilmoittivat ettei niillä ole pysyviä sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita ruotsiksi, mutta niitä voidaan tarvittaessa järjestää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin mukaan harvat kaksikieliset kunnat ovat selvittäneet henkilöstönsä suomen ja ruotsin kielen taitoja. Monella kunnalla ei ollut selvää käsitystä todellisista mahdollisuuksistaan järjestää sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita niin suomeksi kuin ruotsiksi.

Lue lisää kielilainsäädännön soveltamisesta sosiaali- ja terveydenhuollon alalla valtioneuvoston kertomuksen kappaleesta neljä.