Valtioneuvoston kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2009, yhteenveto kappaleista kolme ja kahdeksan.

Viranomaiset eivät yleensä pidä kielitaitoa välttämättömänä ammattiin kuuluvana taitona, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että monet julkisen sektorin työntekijöistä, joiden tulisi osata sekä suomea että ruotsia eivät osaa toista kieltä, yleensä ruotsia, tarpeeksi hyvin voidakseen antaa hyvää palvelua.

Valtioneuvoston kertomuksesta kielilainsäädännön soveltamisesta 2009 käy ilmi, että kunnan rekrytointiprosesissa kielitaitoa koskevat vaatimukset määritellään hyvin myöhäisessä vaiheessa, joskus jopa vasta rekrytoinnin jälkeen tulos- ja kehityskeskustelussa. Koska ammattitaito usein painaa kielitaitoa enemmän, määritellään kielitaitovaatimukset joskus yksinkertaisesti valitun työntekijän kielitaidon mukaisesti. Näin tapahtuu muodollisista kielitaitovaatimuksista huolimatta usein muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla.

Käytännössä kielitaitoisen henkilöstön puute johtaa siihen, että äidinkieleltään ruotsinkieliset virkamiehet joutuvat huolehtimaan ruotsinkielisestä palvelusta riippumatta heidän asiantuntemuksestaan. Puheluita saatetaan yhdistää sattumanvaraisesti esimerkiksi kääntäjille tai tiedottajille siksi, että nämä ovat kielitaitoisia ja koska nämä useimmiten autttavat parhaansa mukaan. Asiakas saattaa joutua tyytymään rajallisempaan tietoon kuin suoraan asiantuntijan kanssa asioivat vain koska hän ei voi kommunikoida asiantuntijavirkamiehen kanssa.

Joskus kielitaito kuitenkin menee asiantuntemuksen edelle. Valtion työryhmissä käytetään yleensä suomea kokouskielenä, mikä on johtanut siihen, että huolimatta henkilön asiantuntemuksesta ja oikeudesta käyttää ruotsia valtion komiteoissa ja työryhmissä, työryhmien jäseniksi ei yleensä valita henkilöitä, joiden suomen kielen taito on huono.

Valtioneuvoston kertomuksen mukaan viranomaiset huomioivat henkilöstön kielitaidon eri tavalla. Useimmat ministeriöt ja monet kaksikieliset kunnat ovat viime vuosina selvittäneet henkilöstön kielitaitoa, mutta esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla kielitaitoa pidetään kuitenkin usein itsestäänselvyytenä. Ministeriöissä kielitaito kuuluu niin kutsuttuun yleiseen pätevyyteen. Käytännössä kaikilta virkamiehiltä edellytetään erinomaista suomen kielen taitoa kun taas harvalta virkamieheltä vaaditaan hyvää ruotsin kielen taitoa.

Kertomuksessaan kielilainsäädännön soveltamisesta 2009 valtioneuvosto ehdottaa, että viranomaisten tulisi:

• selvittää, millaista kielitaitoa kussakin tehtävässä tarvitaan ja selventää tämä henkilöstön tehtävänkuvissa.
• virkailmoituksissa ilmoittaa kielitaitoa koskevista kelpoisuusvaatimuksista ja eduksi luettavasta kielitaidosta käyttäen apunaan oikeusministeriön antamaa suositusta.
• kehittää työhönotossa käytettäviä menettelymalleja sen varmistamiseksi, että henkilöstöä palvelukseen otettaessa varmistutaan sen riittävästä kielitaidosta.
• huolehtia henkilöstön kielitaidon ylläpitämisestä järjestämällä riittävästi kielikoulutusta ja ohjaamalla tätä tarvitsevat henkilöt koulutukseen.
• selvittää henkilöstön osaamiskartoituksia tehtäessä kykynsä huolehtia kielellisten oikeuksien toteuttamisesta.

Lue lisää henkilöstön kielitaidosta valtioneuvoston kertomuksen kappaleista kolme ja neljä sekä valtioneuvoston toimenpide-ehdotuksista kappaleesta kahdeksan.