Sananvapauslaki on ollut voimassa viisi vuotta. Laki on selkeyttänyt erilaisten joukkoviestinten sääntelyä tuoden erilaiset viestintävälineet saman sääntelyn piiriin. Tsaarinaikaisen painovapauslain ja sähköisen viestinnän erillislakien yhdistäminen vastaa nykypäivän mediatodellisuutta, jossa erilaiset tavat viestiä ovat sulautuneet yhteen modernissa, uudet viestintäteknologiat huomioivassa laissa, jonka toiminnasta on viiden vuoden ajalta hyviä kokemuksia.

Nykyinen sääntely kattaa kaiken perinteisistä lehdistä televisioon, radioon ja tietoverkkoihin. Pyrkimys sääntelyssä teknologianeutraalisuuteen edistää eri joukkoviestinten kehitystä, mutta on viestintätapojen erilaisuudesta johtuen haasteellista. Tietoverkkojen maailma toimii reaaliajassa, siinä missä perinteisellä lehdistöllä on tunteja tai jopa viikkoja aikaa keskittyä taustatyöhön. Muutos tuo haasteita journalismille, mutta myös herättää kysymyksiä joukkoviestinnän sääntelyn tehokkuudesta, sillä internetissä viestit leviävät välittömästi ympäri maailman.

Perustuslaki antaa suojaa sekä kansalaisten yksityisyydelle että heidän oikeudelleen saada tietoja. Perustuslain yksityisyyden suoja ja kansalaisten tietojen saannin oikeus kannattaa nähdä pikemminkin toisiaan täydentävinä kuin toisilleen vastakkaisina oikeuksina. Tämä on helppo sanoa, mutta yhteensovittaminen onkin vaikeampaa. Sekä tietojen saannissa että yksityisyyden suojassa on edelleen puutteita. Viime kädessä oikeusvaltiossa tuomioistuin joutuu yksittäistapauksessa ottamaan kantaa siihen, painaako sananvapaus vai yksityisyydensuoja enemmän tai onko sanansäilää käytetty rikollisesti tai vahingonkorvauksiin oikeuttaen.

Hyvä näin. Yksilön oikeudet on turvattava hyvin, ja räikeissä tapauksissa myös lain valvontakoneiston on annettava apua. Samalla on kuitenkin tehtävä kaikki voitava, että tuomioistuimista ei tule ensisijaista foorumia käsitellä julkisen sananvapauden rajoja. Olen viimeksi Julkisen sanan neuvoston 40 -vuotisjuhlatilaisuudessa painottanut, että alan itsesääntelyjärjestelmä, Julkisen sanan neuvosto, on paras mahdollisuus välttää sananvapauskysymysten liiallinen oikeudellistuminen.

Itsesääntely on vuosikymmenten ajan havaittu hyväksi tavaksi valvoa yhteiskunnan toimintoja, joita ei ole syytä saattaa tiukkaan viralliseen sääntelyyn, mutta joiden ei voi antaa toimia täysin säännöttä. Journalistin ohjeet ja Julkisen sanan neuvoston ratkaisut sekä lausumat ovat tehokkaasti määrittäneet suomalaisen sananvapauden vastuullisen käytön reunaehtoja.

Journalistien ammattikunta vallan vahtikoirina nauttii erityistä asemaa sananvapauden käyttäjinä. Tässä roolissa edellytetään myös sitoutumista yhteisiin sääntöihin ja muiden oikeuksien kunnioittamista. Ehkä joskus ennen nähdyn kilpailun ja vastakkaisen asettelun asemesta oikeudellinen sääntely ja itsesääntely pyrkivät nykyään samaan lopputulokseen. Vuosituhannen vaihteen keskustelu oikeudellisen sääntelyn ja itsesääntelyn välisestä suhteesta on rauhoittunut, kun muun muassa valtakunnansyyttäjävirasto on ohjeistanut, ettei itsesääntelyaineistoa tulisi käyttää oikeudellisen ratkaisutoiminnan perusteena.

Itsesääntely on alan oma eettinen näkemys siitä kuinka journalismia tulee Suomessa harjoittaa, ja oikeudellinen sääntely määrittää yhteiskunnan perusoikeuksista ja -arvoista lähtevät rajoitukset sananvapauden käytölle. Molempia tarvitaan turvaamaan sananvapauden toteutuminen siten, että sanan valta ei liiaksi loukkaa muita oikeuksia. Media on entistä innokkaampi taistelemaan sananvapaudesta ja valittamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Suomalaisen sananvapauden sääntelyn kokonaiskuva on vahvassa muutoksessa ja lukuisten haasteiden edessä.

Toimittajien oikeudet

Sananvapauslaissa kysymys päätoimittajan mahdollisesta rikoksesta ratkaistaan oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti. Nykypäivänä ei päätoimittajan tarvitse enää todistella syyttömyyttään, vaan on syyttäjän tehtävänä osoittaa päätoimittajan syyllisyys kuten sananvapauslain 13 §:ssä edellytetään. Oikeuskäytännössä on jo useita esimerkkejä siitä kuinka uudistettu sääntely on parantanut päätoimittajien oikeusturvaa. Vastuunsa vastapainoksi joukkotiedotusvälineillä on myös oikeuksia, joista merkittävin sananvapauslain 16 §:n tarkoittama lähdesuoja ja oikeus anonyymiin ilmaisuun kattaa nykyisin perinteisen sanomalehdistön lisäksi myös muut mediat.

Lähdesuoja on tarkoitettu helpottamaan journalistien roolia vallan vahtikoirina. Käytännössä suoja osoitti tehonsa niin sanotusta Sonera-kirjasta käytävän oikeudenkäynnin yhteydessä. Oikeudenkäynnissä vaadittiin kirjan julkaissutta kustantajaa paljastamaan teoksen kirjoittajan nimi. Korkein oikeus [ratkaisussa 2004:30] sovelsi uutta sananvapauslakia siten, että kirjoittajaa ei ollut tarpeen paljastaa. Tapaus osoitti hyvin myös lievemmän lain periaatteen merkityksen sillä kirja oli kirjoitettu vielä painovapauslain aikana, jolloin vain käytännössä lehdistö nautti lähdesuojasta.

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että anonyymin ilmaisun ja lähdesuojan avulla voidaan tehdä myös vahinkoa. Lähdesuoja ja muut joukkoviestinnälle kuuluvat oikeudet edellyttävät myös vastuuta, jota tukee hyvä ammattitaito ja oman alan eettisen säännöstön tunteminen. Nopeiden uutisten ja räväköiden lööppien toivossa ei tule tinkiä laadusta.

Vastineoikeus/ -velvollisuus

Sananvapauslaki on nykyaikaistanut joukkoviestinnän oikeuksia ja velvollisuuksia. Oikaisusta ja vastineesta säädetään lailla. Oikeus virheellisen tiedon korjaamiseen on luotettavan joukkoviestinnän peruspilareita. Samaten oikeus oman näkemyksen esittämiseen vastineena tukee hyvään journalistiseen tapaan perustuvaa samanaikaisen kuulemisen velvollisuutta. Sähköisen viestinnän yhteydessä vastineen toteutuminen voi olla haastavaa, mutta uskottavan journalismin toteuttamiseksi keinot aina löytyvät. Samalla on kuitenkin muistettava sananvapauslain valmistelussa otettu periaate, että vastinetta ei ole tarkoitettu ilmaiseksi tavaksi saada televisio- tai radioaikaa vaan vastineen julkaisemisella on aina oltava hyvät perusteet.

Vastineoikeusproblematiikan ohella tulee pohtia myös käänteistä ongelmaa siitä, onko jutussa haastatellulla tai muuten jutun kohteena olevalla velvollisuus reagoida jutun virheisiin tai väärinkäsityksiin johtaviin epätarkkuuksiin. Jutuissa ja etenkin otsikoissa on yllättävän paljon seikkoja, jotka tarkkuuden ja totuuden nimissä vaatisivat oikaisua, mutta jotka jutun kohde joko aikapulan tai kokonaisharkinnan takia jättää tekemättä. Poliitikolle ongelma lienee usein pelkistettävissä kysymykseen siitä, haluaako toistuvilla vastineilla saada hankalan tai pikkutarkan toimijan leiman. Itse olen jo vuosia jättänyt monet virheet oikaisematta ja vastineet kirjoittamatta myös siksi, että olen luottanut asioiden oikean laidan tulevan joka tapauksessa esille julkisen keskustelun kokonaisuudesta, vaikka yksittäisissä jutuissa on virheitä.

Juridisesti on selvää, ettei jutun kohteella ole velvollisuutta vaatia oikaisua tai vastinetta. Käytännössä on kuitenkin ilmaantunut tilanteita, joissa jutun kohteen oikeusturva voi vaarantua myöhemmin, jos yksittäisiä haastatteluja, sitaatteja tai toimittajan väitteitä käytetään "todisteina" sanomisista, tapahtumista tai tosiseikoista.

Olen keskustellut epätarkkojen juttujen ongelmasta alan asiantuntijoiden kanssa ja saanut kahtalaisia vastauksia. Monet ovat pitäneet yhä yhtenä perusteltuna toimintatapana olla korjaamatta jok'ikistä virhettä ja muistaa vanhaa sanontaa siitä, että tämän päivän lehti on ensiviikolla kalankääreenä kauppatorilla. Toiset taas ovat katsoneet ongelman muuttuneet sähköisen tiedonkulun myötä vakavammaksi, sillä vanhat jutut jatkavat nykyisin elämäänsä niin netissä kuin erilaisissa, usein maksullisissa, juttuarkistoissa.

Sananvapaus vs. yksityiselämän suoja

Viime aikoina oikeudellisen sääntelyn peruskysymyksiä ovat olleet kunnianloukkaus ja yksityiselämän suoja. Samat ongelmat ovat perinteisesti askarruttaneet myös itsesääntelyä, jossa nykyään huomiota saa myös piilomainonta ja muut lisääntyneen kaupallisuuden mukanaan tuomat ilmiöt. Samalla heijastuu yhteiskunnan muutos, siinä missä ennen JSN:n ratkaisu riitti palauttamaan kunnian, niin nykyään siihen vaaditaan tuhansia euroja päälle.

Uusi sääntely ei ole tuonut ratkaisua sananvapauden ja yksityiselämän suojan väliseen jännitteeseen. Useita juttuja on saatettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Eräät EIT:n ratkaisut korostavat sananvapautta sisältäen kuitenkin myös mediakritiikkiä. Toisaalta eräissä muissa EIT:n ratkaisuissa yksityisyyden suoja on asetettu sananvapauden edelle todeten, että yleinen uteliaisuus ei oikeuta loukkaamaan yksityiselämän suojaa. Sananvapaudella on tarkoitus turvata yhteiskunnallisesti merkittävä joukkoviestintä, ei uteliaisuuteen perustuvaa viihdekirjoittelua.

Aika näyttää miten tulevat ratkaisut tulevat muokkaamaan suomalaista käsitystä sananvapaudesta. Pelkästään EIT:n ratkaisut ja niiden tulkitseminen ei anna riittävää pohjaa suomalaisen sananvapauskäsitteen nykyaikaistamiselle ja suomalaisen joukkoviestinnän sääntelyn kehittämiselle.

Sen vuoksi on todella tärkeää, että tuomioistuimet perustelevat "sananvapausherkät" päätöksensä tavanomaistakin tarkemmin ja tuovat esiin kaikki ne pohdinnat, oikeusperiaatteet ja -käytännöt, jotka ovat vaikuttaneet jutun ratkaisuun. Tältä osin on nähty viimevuosina parannusta, mutta perustelujen kattavuutta on syytä korostaa tässä asiassa poikkeuksellisen painokkaasti jatkossakin.

Rikosuutisointi

Rikosten uutisoinnin lähtökohdat ovat selvät: Medialla täytyy olla oikeus toteuttaa yleisön oikeus saada tietää epäillyistä vakavista rikoksista senkin uhalla, että siitä voi toisinaan aiheutua haittaa tai kärsimystä uutisoinnin kohteelle. Lisäksi oikeusvaltioon kuuluu välttämättä oikeudenkäynnin julkisuus.

Lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa on kuitenkin selvää, että asiakirjan julkisuus ei vielä sellaisenaan oikeuta esimerkiksi siihen sisältyvän yksityiselämää koskevan tiedon julkaisemista. Sellaisessa tilanteessa, jossa oikeudenkäyntien osapuolten nimiä julkaistaisiin säännönmukaisesti sanomalehdissä, syntyisi julkisuudesta uusi rangaistuksen muoto, joka saattaisi jopa vähentää kansalaisten luottamusta tuomioistuimia kohtaan. Rikosprosessia koskeva lehtijuttu voi aiheuttaa epäillylle tai tuomitulle lisäseuraamuksia ja siten seuraamusten tarpeetonta kasaantumista. Lisäksi oikeudenkäynnin julkisuussääntely on tehty juuri silmällä pitäen sitä, ettei asiakirjajulkisuus suoraan ratkaise julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Rikosuutisoinnissa tulee ottaa tasapainoisesti huomioon toisaalta yleiset edut sekä toisaalta yksityiset kunniaan ja yksityiselämään liittyvät edut mukaan lukien rikoksen uhrin oikeusturva.

Missä määrin oikeudenkäynnin uutisoinnin yhteydessä on sallittua paljastaa epäillyn tai tuomitun henkilöllisyys on ratkaistava yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta koskevien yleisten rangaistussäännösten ja niitä koskevan soveltamiskäytännön perusteella. Huomioon on otettava perustuslain ja ihmisoikeussopimusten sananvapautta ja myös syyttömyysolettamaa koskevat säännökset. EIT:n ratkaisukäytäntöön viitaten korkein oikeus katsoi tuoreessa ratkaisussaan (KKO 2009:3), että yksityiselämän suojan ja sananvapauden yhteensovittamisessa noudatettavat olennaiset arviointiperusteet vastaavat niitä periaatteita, jotka on omaksuttu yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskevassa kansallisen rikoslain säännöksessä.

Laissa ei ole nimenomaisia säännöksiä oikeudesta julkaista rikoksesta epäillyn tai rikoksesta tuomitun henkilöllisyyttä. Myöskään yksityiselämän tai kunnian piiriä ei ole lainvalmisteluaineiston valossa tarkoin määritelty. Rikosuutisoinnin yhteydessä on tullut esiin kysymys siitä, kuuluuko rikos siitä tuomitun yksityiselämään. KKO:n mukaan rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia, mutta rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen joukkoviestinnässä merkitsee aina jonkinlaista puuttumista asianomaisen yksityiselämään perustuslain tarkoittamassa mielessä. Yksityiselämään kuuluva oikeus elää rauhassa kuuluu lähtökohtaisesti myös rikoksesta rangaistukseen tuomitulle henkilölle. Lähtökohta siten on, ettei rikosuutisoinnissa ole aina välttämätöntä paljastaa epäiltyjen nimiä.

Rikosuutisoinnin sallittavuuden arvioinnissa on käytettävissä tuoreita KKO:n ja EIT:n ratkaisuja. Selviä ja yksiselitteisiä ohjeita ei voida oikeuskäytännön perusteella antaa, mutta niistä on löydettävistä näkökohtia ja periaatteita, jotka tulee ottaa huomioon julkaistavuutta harkittaessa. Henkilötietojen julkaisuoikeuteen vaikuttavat mm. rikoksen törkeys ja tuomitun rangaistuksen pituus. OTT Virpi Tiili on käsitellyt ansiokkaasti rikosuutisoinnin ongelmia useissa kirjoituksissaan. Hänen mukaansa jonkinlainen nyrkkisääntö oikeuskäytännön valossa on, että tuomitun rangaistuksen tulisi olla vähintään kaksi vuotta vankeutta. Kuitenkin esimerkiksi vallanpitäjien ollessa kysymyksessä tai jos rikos on tehty julkisuuden piirissä olevassa toiminnassa, henkilöllisyys voidaan paljastaa lievempienkin rangaistusten yhteydessä.

Oikeuskäytännön valossa voidaan arvioida, että myös vallankäyttäjälle läheisen henkilön henkilöllisyyden paljastamista voidaan hänen tietyissä olosuhteissa tekemiensä rikosten yhteydessä puolustaa vahvemmin kuin muissa olosuhteissa. Toisaalta esimerkiksi rikoksentekijän nuoruus tai syyntakeettomuus korottavat julkaisukynnystä. Merkitystä oikeuskäytännössä on annettu myös rikosuutisoinnin ennakoitavuudelle, rikoksen tekemisestä kuluneelle ajalle ja sille millä tavalla ja kuinka laajasti henkilöllisyys paljastetaan ja ovatko julkaistavat tiedot tosia.

Nimen tai kuvan julkaisemisoikeuteen vaikuttaa luonnollisesti asian käsittelyvaihe. Esimerkiksi yhteiskunnallisesti merkittävän rikosjutun uutisoinnissa tulee pyrkiä siihen, ettei julkisuus tarpeettomasti leimaa rikoksesta epäiltyä syylliseksi. Syytteen myöhempi hylkääminen ei välttämättä enää poista leimaa. Jos kyseinen henkilö on jo tuomittu, julkaisemiskynnys on matalampi kuin tutkintavaiheessa.

Se, että henkilöllisyyden julkaisemisoikeus on monien asiaan vaikuttavien seikkojen kokonaisuus, ilmenee muun muassa siinä, että KKO:n mukaan palopäällikön vaimoon kohdistuneiden murhapolttoepäilyjen uutisointi loukkasi palopäällikön yksityiselämää, kun taas talousrikossyyttäjän vaimoon kohdistuneiden veropetosepäilyjen uutisointi ei loukannut syyttäjän yksityiselämää.

Internetin valvonta

Uudet mediat ovat tuoneet uusia haasteita. Viimeaikaiset tapahtumat ovat herättäneet kysymyksen internetin valvonnasta. Verkkomaailma on alue, jossa sana on vapaa, mutta vastuukysymyksistä ei olla selvillä eikä valvonta voi millään kattaa kaikkea verkkokeskustelua. Tietoverkkojen vastuukysymykset ovat asia, joka edellyttää perinpohjaista harkintaa ja tietoverkkojen teknisten kysymysten ymmärtämistä. Tietoverkot ovat luonteeltaan keskustelua, mutta erityispiirteidensä ja kansainvälisyytensä vuoksi jotain täysin uutta. Keskustelu lapsipornografian suodattamisesta on osoittanut, että uudenlainen virtuaalitodellisuus edellyttää uudenlaisia näkökulmia. Tässä keskustelussa on tärkeätä kuunnella myös verkonkäyttäjiä.

Näistä muutamista ongelmistaan huolimatta suomalainen joukkoviestinnän sääntely on vastannut nykyajan haasteisiin ja mahdollistaa puuttumisen useisiin lieveilmiöihin sananvapautta vaarantamatta. Keskustelua verkkosivustojen valvonnasta ja verkkokeskustelusta käydään molempien sääntelyjärjestelmien parissa, mutta nettimaailman monitahoisiin ongelmiin ei ole vielä löydetty kaikilta osin selkeitä vastauksia. Oikeusministeriö joutuu joka tapauksessa miettimään vielä tällä vaalikaudella rikosoikeudellisen vastuun rajojen laajentamista joiltain osin myös operaattoreihin ja keskustelupalstojen ylläpitäjiin, kun toimeenpanemme EU:n niin sanottua rasismi ja xenofobia puitepäätöstä.