Minulle on annettu esitelmän aiheeksi kysymys, toteutuuko lapsen oikeuksien sopimus Suomessa. Lyhyt vastaus on: enimmäkseen kyllä mutta kaikilta osin ei. Tällä vastauksella en saisi peruskoulun kokeessakaan montaa pistettä. Tarvitaan perusteluja ja tarkennuksia. Mutta ennen kuin siihen rupean, on syytä tarkastella vähän sitä, mikä lapsen oikeuksien sopimus on ja mihin sillä pyritään.

Ajatus lapsen oikeuksista

Ajatus siitä, että lapsella voi olla oikeuksia, ei ole uusi. Vuosisatoja on katsottu, että lapsi voi saada nimiinsä oikeuksia heti synnyttyään (elävänä). Tämä taisi olla jo roomalaisen oikeuden kanta. Muutosta on sitä vastoin tapahtunut siinä, kuka näitä oikeuksia käyttää, kenellä on päätösvalta niistä määrätä. Pitkälle 1900-luvulle katsottiin, että päätösvalta kaikissa lasta koskevissa kysymyksissä kuuluu hänen vanhemmilleen (tai usein isälle). Sillä, mitä lapsi asiasta ajatteli, ei ollut merkitystä. Lapsi ei ollut päätöskykyinen, vaan vasta kasvamassa sellaiseksi.

Eräät yhteiskuntafilosofit, mm. englantilainen Thomas Hobbes (1588-1679) tiivistivät ajatuksen sanomalla, että lapset olivat vanhempiensa omaisuutta. Hobbesin nuorempi aikalainen John Locke (1632-1704) torjui tämän käsityksen. Hänen mukaansa lapset olivat Jumalan omaisuutta ja vanhemmat olivat Jumalalle vastuussa siitä, miten lastaan kasvattivat. Vanhempien vastuun näkökulma tuli näin esiin.

Locken ajatus vanhempien vastuusta projisoitiin 1800-luvulla toisin. Vanhempien vastuu ei ollut vastuuta pelkästään Jumalaa, vaan myös esivaltaa kohtaan. Syntyi niin sanottu valtiopaternalismi. Sen mukaan yhteiskunnan tulee valvoa lasten kasvatusta, ja vanhempien (paha) epäonnistuminen lapsen kasvatuksessa antaa yhteiskunnalle oikeuden väliintuloon. Se, että lapsi alettiin nähdä yksilönä, ei siten alkuun merkinnyt sen tunnustamista, että lapsella olisi oikeuksia, joita hän voi itse käytellä, vaan se merkitsi vanhempiin kohdistuvaa yhteiskunnan valvontaa.

Tidiga överenskommelser om mänskliga rättigheter

Det första dokumentet där barns rättigheter särskilt lyftes fram var Nationernas Förbunds deklaration om barns rättigheter (s.k. Genèvedeklarationen) från år 1924. I detta korta dokument framhävs föräldrarnas och samhällets plikt att trygga barnet en god uppväxt. I deklarationens andra princip konstateras att ett hungrigt barn ska matas och ett sjukt barn vårdas, ett barn som misstagit sig ska talas till rätta och föräldralösa och hemlösa barn ska erbjudas skydd och hjälp.

Geneven julistusta hiukan laajempi YK:n lapsen oikeuksien julistus hyväksyttiin vuonna 1959, siis 50 vuotta sitten. Siinä keskitytään lapsen kasvatukseen, koulutukseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Julistuksen 10. periaatteessa esitetään myös käsitys siitä, miten lasta tulee kasvattaa. Sen mukaan lasta "on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuteen, kansojen välisen ystävyyden, rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden hengessä sekä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään."

YK:n lapsen oikeuksien julistus oli silloin inspiraation lähteenä ja osittain esikuvana, kun Suomessa valmisteltiin lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (voimaan 1.1.1984). Sen ensimmäiseen pykälään otettiin yleinen säännös siitä, millä tavoin ja mihin pyrkien lasta tulee kasvattaa. Tällä tavoin kansainväliset julistukset juuri toimivat. Ne eivät ole oikeudellisesti sitovia asiakirjoja, mutta jos niiden ajatukset havaitaan perustelluiksi, ne saattavat siirtyä oikeudellisesti sitoviin teksteihin.

Lapsen oikeuksien sopimuksen valmistelu

Vielä vuonna 1959 YK:n jäsenvaltioiden enemmistö vastusti sitä, että lapsen oikeuksista laadittaisiin sitova valtiosopimus. Vuonna 1979, jolloin vietettiin kansainvälistä lasten vuotta, valtioiden kannat olivat muuttuneet. Päätettiin aloittaa valtiosopimuksen valmistelu. Aluksi tarkoituksena oli vain siirtää julistuksen teksti sopimukseen. Työn kestäessä sopimusta neuvottelevat valtiot ikään kuin havahtuivat huomaamaan työnsä potentiaalisen merkityksen, ja sopimus laajeni pitkälti yli niiden mittojen, joita sille oli alun perin ajateltu. Se sai kokonaan uuden elementin, ajatuksen että lapselle kuuluu tietty autonomia myös vanhempiinsa nähden ja oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon.

Lapsen oikeuksien sopimus ei sen paremmin kuin mikään muukaan sopimus synny tyhjästä, vaan sopimukselle otollisen ilmapiirin on tullut muodostua jo aikaisemmin. Kansainvälinen sopimus syntyy jo olemassa olevien ajatusten varaan, kiteyttää ja muotoilee ne sekä tultuaan voimaan antaa puolestaan selkänojan ajatusten toteuttamiselle ja edelleen kehittämiselle. Myös Suomessa lapsen etua ja lapsen suhteellista autonomiaa oli alettu korostaa lainsäädännössä 1970-luvulta alkaen.

Moni vanhempaan ikäpolveen kuuluva muistaa Kristiina Halkolan esittämän laulun "Sinun lapsesi eivät ole sinun". Laulun tekstissä, joka perustuu Kahlil Gibranin kuuluisaan runoon, Hobbesin käsitys lapsen ja hänen vanhempiensa suhteesta torjuttiin entistä jyrkemmin. Lapset eivät ole vanhempiensa omaisuutta "vaan itseään kaipaavan elämän poikia ja tyttäriä". Lienee mahdotonta osoittaa, mikä oli tuon yksittäisen laulun vaikutus siihen, että suhtautuminen lapsuuteen muuttui. Osa muutosilmiötä se kuitenkin oli

Sopimuksen sisältö

Englanninkielisellä kielialueella lapsen oikeuksien sisältö esitetään usein puhumalla kolmesta P:stä:

Participation: Lapsen oikeus osallistua päätöksentekoon itseään koskevissa asioissa kehitysasteensa mukaisesti;

Protection: Lasten suojelu syrjinnältä, väkivallalta, vahingoittamiselta, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä ja huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä.

Provision: Lapsen oikeus saada hoitoa ja apua perustarpeidensa edellyttämällä tavalla. Yhteiskunnan on käytettävä voimavaroja lasten hyväksi.

Mainituista elementeistä ensimmäinen (participation) on aiempiin ihmisoikeusasiakirjoihin verrattuna uutuus. Teoreettista pohjaa sille antoivat kehityspsykologian tulokset, joiden mukaan lapsi kehittyy asteittain ja saavuttaa yleensä 10-12 -vuotiaana tason, jolla ihminen kykenee tekemään elämäänsä merkittävämmin vaikuttavia päätöksiä. Kun annamme merkitystä lapsen mielipiteelle, otamme käyttöön lapsen omia kykyjä. Erityisesti omaan elämänpiiriinsä liittyvissä konkreettisissa kysymyksissä lapsella on usein tietoa ja näkemystä, joka voi olla parempaa kuin aikuisilla.

Sopimuksen muut elementit (protection ja provision) ovat olleet mukana jo aiemmissa lapsen oikeuksia koskevissa asiakirjoissa, mutta lapsen oikeuksien sopimuksessa niitä on huomattavasti tarkennettu.

Yksityiskohtaiselta sisällöltään lapsen oikeuksien sopimus on erittäin kattava. Siinä on määräyksiä mm. lasten syrjintäkiellosta, oikeudesta omantunnon- ja uskonnonvapauteen, pakolaislasten asemasta, vammaisten lasten oikeudesta terveydenhoitoon, lapsikaappauksista, koulutuksesta, tiedotusvälineiden tehtävistä lapsiin liittyen, koulutuksesta, vapaa-ajasta ja leikistä, lapsityövoiman käytön kiellosta, laitoksiin sijoitettujen lasten oikeuksista jne jne. Pääperiaate sisältyy sopimuksen 3 artiklaan: lapsen edun on oltava etusijalla kaikessa lapsia koskevassa lainsäädännössä sekä hallintoviranomaisten ja sosiaalihuollon toimenpiteissä.

Toisin kuin edeltäjänsä lapsen oikeuksien sopimus on sopimusvaltioita oikeudellisesti sitova asiakirja. Suomessa se on saatettu voimaan myös valtion sisäisenä lakina. Sitä voidaan siis suoraan soveltaa tuomioistuimissa ja viranomaiskäytännöissä. Monet sopimuksen määräyksistä ovat kuitenkin sillä tavoin väljiä, että niitä on täsmennettävä lainsäädännöllä ennen kuin niitä voidaan ennakoitavasti käytännössä soveltaa. Tältä kannalta voidaan sanoa, että sopimuksen velvoitteet kohdistuvat keskeisesti lainsäätäjään. Hallituksen ja eduskunnan on huolehdittava siitä, että sopimuksen määräykset muuttuvat todeksi lasten elämässä.

Sopimuksen noudattamisen valvonta

Sopimuksen noudattamista valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea, joka on 18 asiantuntijasta koostuva elin. Heidät valitaan vaalilla ja he ovat komiteassa henkilökohtaisessa ominaisuudessaan, eivät siis valtioidensa edustajina.

Jäsenvaltiot ovat velvolliset raportoimaan komitealle toimenpiteistään, joilla yleissopimusta pannaan täytäntöön, sekä siitä, miten se on tässä edistynyt. Jokaisen sopimusvaltion oli annettava ensimmäinen raportti kahden vuoden kuluessa sopimukseen liittymisestään ja sen jälkeen joka viides vuosi. Lapsen oikeuksien komitea tutkii raportit ja järjestää raportin toimittaneelle sopimusvaltiolle suullisen kuulemistilaisuuden, jossa lapsen oikeuksien tilannetta voidaan selvittää edelleen. Myös kansalaisjärjestöjä, esimerkiksi lastensuojelujärjestöjä kuullaan, joten hallituksen näkemys ei ole komitean ainoa arviointipohja. Lopuksi se antaa kyseessä olevalle valtiolle oman arvionsa (päätelmänsä ja suosituksensa) lapsen oikeuksien tilasta ja siitä, miten tilannetta sen käsityksen mukaan voidaan parantaa.

Konventionsstaterna måste ha resurser för att kunna uppfylla den periodiska rapporteringsskyldigheten. Å andra sidan leder detta till en situation där regeringarna på sätt och vis är tvungna att beakta barns rättigheter i sin politik. Detta skapar också en sund press att främja barnsynvinkeln och skynda på åtgärder som ansluter sig till denna.

Suomi antoi viime kesänä neljännen määräaikaisraporttinsa sopimuksen täytäntöönpanosta. Nämä raportit eivät ole mitään suppeita muistioita, vaan keskimäärin noin 100 sivua käsittäviä kirjoja, jotka ulkoministeriö julkaisee niin, että ne ovat kaikkien halukkaiden saatavilla. Niissä hallitus tekee hyvin yksityiskohtaisesti selkoa edellisen raportin jälkeisistä toimenpiteistä, jotka liittyvät sopimuksessa turvattuihin lapsen oikeuksiin. Yleiskuvaa lapsen oikeuksien tilanteesta ei sitä vastoin ole tapana esittää. Sopimuksen sisällön monipuolisuuden vuoksi kokonaiskuvan piirtäminen tilanteesta onkin varsin haasteellista.

Miten lapsen oikeudet toteutuvat Suomessa?

Lapsen oikeuksien komitean päätelmistä näkyy, miten puolueettomat ulkopuoliset asiantuntijat ovat arvioineet Suomen saavutuksia lapsen oikeuksien toteuttamisessa. Suomen viimeisintä raporttia ei ole vielä arvioitu. Aikaisempia raportteja koskevissa päätelmissä Suomi on saanut tavallisesti kiitosta kattavasta sosiaaliturvajärjestelmästään, hyvinvointipalveluidensa laaja-alaisuudesta, terveydenhuollosta, ilmaisesta koulutuksesta ja hyvin hoidetusta lasten päivähoidosta. Myös monet yksittäiset lainsäädäntötoimet (esim. ne jotka koskevat alaikäiseltä ostettavien seksuaalipalveluiden ja lapsipornon hallussapidon kriminalisointia) ovat saaneet kiitosta.

Parannettavaakin on nähty. Suomea on moitittu siitä, että siltä puuttuu lapsipolitiikkaa koordinoiva rakenne, minkä vuoksi on vaarana, ettei eri toimenpiteistä synny järkevää kokonaisuutta. On myös epäilty sitä, ulottuuko tietoisuus lapsen oikeuksista riittävästi kuntatasolle, jossa monet lapsia koskevat päätökset tehdään. Lapsia koskevaa tilastointia on pidetty puutteellisena. Saatavilla olevien tilastotietojen perusteella ei näy, mikä lasten tilanne maassa on. Tiedottamista lapsen oikeuksien sopimuksesta on pidetty puutteellisena, ja tuomareiden kouluttamista lapsia koskevissa asioissa on haluttu lisättäväksi. Päätelmissä Suomea on kehotettu myös huolehtimaan siitä, että maahan saadaan itsenäinen kansallinen lapsiasiavaltuutettu ja on ihmetelty sitä, miksei sellaista jo ole, vaikka muissa Pohjoismaissa lapsiasiavaltuutetusta on saatu hyviä kokemuksia.

Nykyisinhän Suomessakin on lapsiasiavaltuutettu. Sitä koskeva laki tuli voimaan syksyllä 2005. Yksitäisistä lapsen oikeuksien sopimukseen liittyvistä uudistuksista tämä on epäilemättä merkittävimpiä. Lapset ovat heikko ihmisryhmä, jonka ääni ei välttämättä kanna päätöksentekijöille asti. Tarvitaan joku hallituksesta riippumaton taho, joka katsoo asioita lasten kannalta, pitää niistä meteliä, ideoi lapsia koskevia projekteja ja esittää perusteltuja näkemyksiä siitä, missä suurimmat ongelmat ovat ja miten niitä voitaisiin lieventää.

Inrättandet av barnombudsmannens byrå är ett bra exempel på hur rapporteringsskyldigheten fungerar. Kommitténs upprepade anmärkningar om ärendet skapade en politisk press som gjorde att denna fråga till slut prioriterades så högt att detta kunde genomföras. Man har ju aldrig råd att genomföra alla goda planer.

Lapsiasiavaltuutetun toiminnan tuloksena myös ihmisten tietoisuus lapsen oikeuksien sopimuksesta on parantunut. Lapsiasiavaltuutetun avuksi asetettu lapsiasiain neuvottelukunta muodostaa puolestaan kaivatun koordinoivan rakenteen, jossa voidaan ottaa esille lapsioikeuspolitiikan johdonmukaisuutta koskevia kysymyksiä. Tulevaisuudessa voi olla tarpeen arvioida, onko tällainen koordinoiva rakenne riittävä.

Muutoinkin edellä mainittuihin huomautuksiin pyritään vastaamaan. Pääministeri Vanhasen toinen hallitus, siis nykyinen hallitus, käynnisti kolme politiikkaohjelmaa. Ne ovat laajoja poikkihallinnollisia ohjelmia hallituksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Lapsipolitiikan kannalta merkityksellisin on lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelma. Sen puitteissa on puututtu mm. lapsia koskevaan tilastointiin ja pyritään kehittämään indikaattoreita, joiden avulla voidaan tilastollisesti seurata lasten tilannetta ja poliittisten toimenpiteiden vaikuttavuutta. Viime vuosina on myös säädetty merkittäviä lasten hyvinvointiin vaikuttavia lakeja, kuten uusi lastensuojelulaki.

Vaikka on paljon esimerkkejä siitä, miten lapsen oikeuksien toteutumista on parannettu ja pyritään parantamaan, ei voida sanoa, että oikeudet olisivat nyt toteutuneet ja että kaikki olisi kunnossa. Monet lapsen oikeuksista ovat tavoitteita, joita voidaan toteuttaa eritasoisesti. Parannettavaa siten aina on. Länsimaisena vauraana valtiona Suomen tulee asettaa tavoitteet korkealle. Ei voida tyytyä siihen, mikä on.

Lapsiasiavaltuutettu on viime vuotta koskevassa vuosikirjassaan esittänyt johtopäätöksinään lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien tilasta Suomessa, että

• Lasten pahoinvointia ehkäiseviä palveluita tulee vahvistaa

Vaikka enemmistöllä Suomalaisista lapsista menee hyvin, osa lapsista kokee elämäänsä varjostavia ongelmia: kiusaamista, säännöllisen huolenpidon vajetta, vanhempien eroriitoja ja alkoholismia.

• Lasten elämään tarvitaan enemmän aikuisten läsnäoloa ja vähemmän yksinäisyyttä

Saadakseen elää huoletonta ja onnellista lapsuutta nuoret tarvitsevat vastuullisia ja läsnä olevia aikuisia kotona ja muissa toimintapiireissään (koulu, harrastukset). Myös vapaa-ajan yksinäisyys (toverien puute) on monen suomalaisen lapsen ongelma. Tässä suhteessa ongelmamme näyttävät suuremmilta kuin monissa meihin rinnastuvissa maissa.

• Lapsen elämään enemmän leikkiä ja vähemmän suorittamista

Puhutaan siitä, että lapsuus on lyhentynyt. Elämä on liian ohjelmoitua. Kiireetöntä vapaa-aikaa leikkimiseen on liian vähän.

• Lapsille enemmän mahdollisuuksia osallistua ja tulla kuulluksi

Kysymys on hyvin konkreettisista tilanteista. Lapset haluaisivat vaikuttaa enemmän koulumaailmassa esimerkiksi koulun säännöistä käytävään keskusteluun, kouluruokaan, istumajärjestyksen laatimiseen, retkikohteiden valintaan ja olla suunnittelemassa kouluun tehtäviä hankintoja ja erilaisia teemapäiviä.

Omalta hallinnonalaltani voisin esittää esimerkkejä tilanteista, joissa lapsen oikeudet voisivat toteutua nykyistä paremmin. Yhteiskunta ohjaa vaikeisiin lapsenhuoltoriitoihin liian vähän resursseja. Kun tuomari pyytää sosiaaliviranomaisilta selvitystä perheen olosuhteista voidakseen päättää, miten riita olisi lapsen edun mukaisesti ratkaistava, selvitys kestää eräillä isoilla paikkakunnilla liian pitkään. Myös asiantuntemuksessa on puutteita erityisesti pienemmissä kunnissa. Jos viranomainen tekee vain yhden tai kaksi huoltoselvitystä vuodessa, tarvittavaa ammattitaitoa on vaikea ylläpitää ja kehittää. Tarvittaisiin selvitystyön maltillista keskittämistä; suurempiin yksiköihin on helpompi kerätä asiantuntemusta ja riittävä volyymi turvaa ammattitaidon säilymistä.

Selvityksiä tekemään tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän miehiä. Sosiaalitoimen naisvaltaisuus herättää usein isissä epäilyn, ettei menettely ole puolueetonta, ja saa heidät tuntemaan, että he eivät tule siinä ymmärretyiksi. Nämä epäilyt ovat tuskin kokonaan aiheettomia.

Valvotut tapaamiset ovat toinen ongelmaryhmä. Lapsen on tärkeä voida tavata toisaalla asuvaa vanhempaansa luodakseen hänestä kuvan ja säilyttääkseen suhteet vanhempansa sukulaisiin, omiin sukulaisiinsa. Kaikki vanhemmat eivät ole sellaisia, että lapsi voidaan turvallisesti ja riskittä antaa hänen luokseen. Sen vuoksi tarvitaan paikkoja, joissa lapsi ja vanhempi voivat tavata turvallisesti ja luontevasti valvotuissa olosuhteissa. Tällaisista paikoista on kova pula, koska valtio sen paremmin kuin kunnatkaan eivät ole osoittaneet siihen voimavaroja.

Jos siirryn lastensuojeluun (joka valtioneuvoston työnjaossa kuuluu sosiaali- ja terveysministeriön alaan), korjaavat lastensuojelutoimenpiteet (lasten huostaanotot) lisääntyvät hälyttävästi. Asia on monimutkainen, mutta tämä synnyttää kysymyksen, onko ehkäisevään lastensuojeluun panostettu liian vähän.

Taloudelliset suhdanteet ovat kääntyneet laskuun. Hallitus on luvannut elvytystoimenpiteitä, joilla kansantalouteen pumpataan rahaa. Nyt olisi tärkeää huolehtia siitä, että noita varoja käytetään myös lasten hyvinvointia edistäviin toimiin. Niilläkin voidaan luoda työpaikkoja. Lapsiin suunnatut järkevät investoinnit tulevat aina korkoineen takaisin. Tässä ei ole suhdannevaihteluita.

Yhteenvetona on siis todettava, että lapsen oikeudet eivät ole kokonaan toteutuneet. Työtä on jatkettava. Lapsen oikeuksien sopimus ei ole sellainen laki, jota joko totellaan tai sitten ei. Lapsen oikeuksien sopimuksen vahvuuksiin kuuluu sopimuksen ohjelmallisuus. Aina voidaan löytää parannettavaa. Se, että kansainvälisissä vertailuissa Suomi menestyy yleensä hyvin, ei myöskään oikeuta meitä passiivisuuteen. Se olisi tilastojen väärinkäyttöä. Jo Geneven julistuksessa vuonna 1924 hyväksyttiin ajatus, että ihmiskunta on lapsille velkaa parasta mitä se voi tarjota ("mankind owes to the child the best that it has to give"). Vauraiden hyvinvointivaltioiden velvoitteet ovat tässä luonnollisesti suuremmat kuin vähemmän kehittyneiden maiden.

Kiitokset mielenkiinnosta.