Hyvät kuulijat

Saamme tässä seminaarissa vahvan annoksen tietoa sadan vuoden takaisista merkittävistä yhteiskunnallisista tapahtumista eli vuoden 1905 suurlakosta ja Punaisesta julistuksesta. En näissä avaussanoissani kuvaa perusteellisemmin päivän historiallista merkitystä. Kuulemme siitä pian asiantuntevat alustukset. Pyrin lähinnä hallituksen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman näkökulmasta ja sen vastuuministerinä antamaan enemmänkin virikettä ja aineksia tulevaan paneelikeskusteluun. Sen tehtävänähän on pohtia, mitä asioita ”Julistuskirja Suomen kansalle” voisi tänä päivänä sisältää.

Sata vuotta sitten Tampereen kuohuttavat tapahtumat koskivat kaikkia kansalaispiirejä. Esitettyyn julistukseen sisältyi useita tärkeitä asioita.

– Suomi oli rohkeasti ensimmäisiä ja eräiltä osin ensimmäinen maa maailmassa, joka vaati ja sittemmin myös sai miehille ja naisille yhtäläiset yhteiskunnalliset oikeudet.
– Tapahtumat olivat työväenliikkeen selkeä voimannäyttö ja kansalaistoiminnan itseluottamuksen kasvattaja. Taustana oli 1800-luvun lopun kiihkeän aatteellinen käymistila ja vähitellen järjestäytyvä kansalaistoiminta.
– Kansankokous vaati kansalaisoikeuksia, kuten kokoontumis- ja sananvapautta sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, mitkä sittemmin kirjattiin itsenäisen Suomen perustuslakiin ja ovat olleet kansalaistoiminen pohjana.
– Tampereen tapahtumat vauhdittavat valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain antamista ja sitä kautta koko demokratian ja siihen kuuluvan puoluetoiminnan nopeaa kehitystä.

Kaikki edellä mainitut kysymykset ovat tärkeitä ja ajankohtaisia asioita myös kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman kannalta. Mitä näille sadan vuoden takaisille vaatimuksille kuuluu tänään? Mikä olisi tämän päivän julistus?

Aloitan käsittelemällä naisten asemaa yhteisten asioiden hoidossa. Sadan vuoden takainen liikkeellelähtö on edennyt merkittävin edistysaskelin. Lasikatto toisensa perään on murrettu. Viimeksi nainen on valittu tasavallan presidentiksi ja on hoitanut virkaa menestyksekkäästi. Maan hallituksessa naisia ja miehiä on likipitäen yhtä paljon. Osallistumisen indikaattorit kertovat siitä, että sukupuolet osallistuvat merkittävän tasapainoisesti demokratian toimintaan. Tämän päivän tytöille on itsestään selvää, että he voivat astua yhteiskunnalliseen elämään tasa-arvoisina poikien kanssa. Sukupuolten yhteiskunnallinen tasa-arvo on merkittävä sadan vuoden saavutus ja jo sellaisenaan juhlimisen arvoinen asia.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö sukupuolittuneita valtakäytäntöjä tule edelleen tutkia ja tasa-arvon esteitä poistaa ja kapeikkoja purkaa. Vielä vähemmän tarkoitan sitä, että sukupuolten tasa-arvo olisi täydellinen, esimerkiksi työelämässä. Sitä kertoo vuoden 2005 tasa-arvolain muutos, jossa keskeinen tavoite oli samapalkkaisuuden edistäminen. Kaikki ei siis vielä ole kunnossa, mitä osoittaa sekin, että tasa-arvon edistäminen on edelleenkin hallitusohjelmaan tärkeä läpileikkaava periaate. Sukupuolten tasa-arvo kuuluu tämänkin päivän julistuksen asialistalle.

Tampere sai kunnian olla kansalaisyhteiskunnan voimannäytön ensimmäisenä näyttämönä. 1800-luvun loppupuolella ja vuosisadan vaihteessa Suomeen oli jo rantautunut monia uusia aatteita. Kristilliset herätysliikkeet, raittiusliike, monet kulttuuriliikkeet lukupiireineen ja laululiikkeineen, urheiluliike, naisasialiike, suomalaisuusliike, nuorisoseuraliike, kotiseutuliike, kansansivistysliikkeet, vähäväkisiä taloudelliseen yhteistyöhön koonnut osuustoimintaliike, sosiaalisen auttamisen liikkeet, työväenliike, poliittiset aatteet ja liikkeet, ammatillinen järjestäytyminen sekä monet muut olivat herättäneet mieliä, virittäneet uneliaan Suomen toimintaan ja antaneet foorumin harjaannuttaa kansalaisen tietoja ja taitoja. Tämä kansalaisyhteiskunta vaati Tampereella sitä, että julkinen valta antaa sille täydet toimintavapaudet. Monipuolinen ja vireä kansalaistoiminta on niistä päivistä ollut oleellinen osa suomalaista ja pohjoismaista demokratiaa.

On varmaankin erityisesti pohjoismainen tunnuspiirre, että julkinen valta ymmärtää kansalaistoiminnan merkityksen ja sen vapaan, vapaaehtoisuuteen perustuvan ja ilman voiton tavoitetta toimivan luonteen. Itsenäisessä Suomessa valtion ja kuntien ja toisaalta kansalaistoiminnan suhde on perustunut hyvään yhteistyöhön. Julkinen valta on yrittänyt luoda kansalaisyhteiskunnalle hyvät toiminnan edellytykset ja tukenut kansalaistoimintaa taloudellisesti sekä itse suorana budjettirahana että rahapelitoiminnan tuotolla.

Tämä ajattelu lähtee siitä, että kansalaistoiminta on ihmisille, yhteiskunnalle ja hyvinvoinnille perustavan tärkeä asia. Kansalaisyhteiskunta on demokratian sosiaalinen pohja, kansalaiskeskustelun tyyssija, kansalaistaitojen ja –valmiuksien kehittäjä, kansalaisen äänen vahvistaja ja kansalaisvaikuttamisen kanava, keskinäisen tuen ja avun organisoija, vapaaehtoistyön ja yhteisvastuun edistäjä, yhteiskunnallisten palveluiden tuottaja ja ajan mukana järjestöjen kansainvälisen luonteen vuoksi tärkeä kansainvälistäjä. Kaikkea tätä olemme viime kymmenen vuoden ajan oppineet kutsumaan sosiaaliseksi pääomaksi. Sosiaalisen pääoman määrä puolestaan heijastuu moni tavoin yhteiskuntaan elämän laadusta kansanterveyteen ja taloudelliseen toimintaan.

Viime vuosikymmeninä elävä käsitys kansalaistoiminnan yhteiskunnallisesta merkityksestä on ohentunut. Eräin paikoin se tuntuu sammuneen kokonaan. Kansalaistoiminnan ymmärtäminen ja sen arvostus eivät enää ohjaa sitä yhteiskunnallista uudistamista, jonka avulla sopeudumme kovaa vauhtia muuttuviin oloihin. Tästä on kolme kuvaavaa esimerkkiä.

– Ensinnäkin yhä useammin kansalaistoiminnan tukeen liitetään sellaisia viranomaisten määräämiä tuloksellisuustavoitteita, joissa ei ollenkaan ymmärretä kansalaistoiminnan vapaaehtoisuuteen perustuvaa ydintä. Järjestötyöstä tehdään julkisen vallan alihankkija ja näin tukahdutetaan koko kansalaistoiminnan perusajatus.
– Toiseksi omat ongelmansa syntyvät, kun me - suomalaisen säntillisesti - sopeudumme Euroopan Unionin sisämarkkinasääntelyyn ja hankintadirektiiviin. Sen mukana kansalaistoiminta, erityisesti yhteiskunnalle niin tärkeä monimuotoinen ja herkästi tarpeisiin reagoiva vertaisapu, lähimmäistuki ja sen mukana heikompien elämänlaatu uhkaa heikentyä ilman, että mitään tulee tilalle.
– Ja kolmanneksi verottaja on lakannut ymmärtämästä yleishyödyllistä yhdistystoimintaa. Vakava, pelkän harrastamisen ylittävä kansalaistoiminta rinnastetaan yritystoimintaan. Ohjeita sovelletaan – osin jopa takautuvasti – tavalla, joka eri puolilta maata saatujen tietojen mukaan tukehduttaa monen yhdistyksen toiminnan.

Tämän päivän punaisen julistuksen tulisi painavasti sanoa, että kansalaisyhteiskunta on edelleen tärkeä asia. Lähivuosina sen merkitys oletettavasti vain korostuu. Julistuksen tulee sanoa, että kaikessa yhteiskunnallisessa uudistustyössä on tarkasteltava uudistusten vaikutuksia kansalaisyhteiskuntaan. Tavoitteen pitää olla se, että julkinen valta mahdollistaa, rohkaisee ja kannustaa kansalaistoimintaa aina kun se on mahdollista. Monet kehitystrendit, jotka nyt selekästi vahingoittavat kansalaisyhteiskuntaa, tulee pysäyttää. Meidän pitää oppia puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa myös Euroopan Unionissa ja liittouduttava tässä samanmielisten maiden kanssa.

On tärkeää havaita, etteivät kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio ole vaihtoehtoja, eivät ainakaan Euroopassa. Pikemminkin ne ovat rinnakkaisia, esiintyvät yhdessä ja tukevat toisiaan. Ehkä voi jopa sanoa, että hyvin toimiva kansalaisyhteiskunta tarvitaan tuottamaan se yhteiskuntamoraali, jonka turvin julkinen valtakin huolehtii vastuullaan olevista palveluista.

Arvoisat kuulijat!

Kansalaisyhteiskunnan tarvitsema uusi arvostus koskee myös kasvatusta ja koulutusta. Siinä on nyt suuria puutteita. Jossain vaiheessa näytti siltä, että koulu ja kansansivistys vetäytyivät kasvatuksesta ja keskittyivät välittämään tietoa. Kansalaiskasvatus on Suomessa loppunut lähes kokonaan. Ja jäljet näkyvät. Samat koululaiset, jotka PISA-tutkimuksissa paistattelevat maailmanlaajuisen julkisuuden valokeilassa parhaina, ovat maailman huonoimmassa päässä, kun kysytään tavanomaisen kansalaistoiminnan arvostusta tai sosiaalisen kansalaistoiminnan arvostusta tahi kiinnostusta politiikkaan. Todettu viihtymättömyys kertoo koulun sisäisen osallistumiskulttuurin puutteista.

Tutkija Sakari Suutarinen tiivistää kansainvälisen Nuori kansalainen –tutkimuksen tuloksena, että vuonna 1999 peruskoulun päättäneillä suomalaisilla nuorilla oli ”huono käsitys kansalaisen toiminnan tärkeydestä, vähäinen kiinnostus kansalaistoimintaan eikä aikomusta osallistua yhteiskunnallisesti”. Tällä lainauksella en arvostele nuoria, mutta kyllä niitä, jotka ovat nuoret tällaisiksi kasvattaneet. Yksi seuraus on se, että useiden koko kansakunnalle tärkeiden järjestöjen aktiiviset vastuunkantajat vanhenevat eikä uusia tule riittävästi tilalle. Järjestötoiminnan suhteen olemmekin jo lähellä Euroopan keskiarvoja, kaukana Euroopan parhaiden maiden järjestöosallistumisen lukemista.

Onneksi tässä asenteet ovat hyvää vauhtia muuttumassa, olkoonkin että prosessit ovat pitkiä. Yksi kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman parhaista tuloksista on se herääminen, joka kansalais- ja demokratiakasvatuksen suhteen on käynnissä. Ohjelman vastuuministerinä arvostan opetushallinnon päättäväistä toimintaa uuden kansalaiskasvatuksen pohjan luomiseksi. Samoin arvostan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen aktiivisuutta asiassa, yhtenä esimerkkinä Tampereen yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan päätös erikoistua kansalaiskasvatuksen tutkimukseen. Niinikään arvostan kansalaiskasvatuksen mahdollisuudet osoittaneita kokeiluja, hyvänä esimerkkinään Tampereen lasten parlamentti.

Kansalaiskasvatus herättää viime kädessä kysymyksen siitä, mitä on aktiivinen kansalaisuus. Minkälaisiksi kansalaisiksi suomalaiset pitäisi kasvattaa? Usein aktiivisen kansalaisen esimerkiksi etsitään joku kiihkeästi protestoiva aktivisti, joka on joskus tehnyt jotakin laitonta, ehkä huppu päässä ja kiviä heitellen. Toiselle aktiivinen kansalainen on kiihkeä poliitikko, joka herää aamulla politikoiden, viettää päivänsä politikoiden ja kellahtaa illalla vuoteelleen politikoiden.

Molemmissa aktivistikäsityksissä on jotakin oikeaa. Joskus on voitava esittää protesti tukahduttavaa valtaa vastaan, kuten sata vuotta sitten Tampereella. Aktiivinen kansalainen seuraa politiikkaa, vaikuttaa siihen ja toimii, myös luottamushenkilönä. Silti oleellisia ovat ihan muut asiat. Aktiivisen kansalaisuuden ja kansalaiskasvatuksen peruskiviä ovat tinkimätön ihmisoikeuksien, demokratian, laillisuuden ja vähemmistöjen kunnioitus. Aktiivinen kansalaisuus on sellaista sivistystä, jonka turvin ihminen uskaltaa ilmaista julkisesti oman mielipiteensä, mutta osaa samalla keskustella ja neuvotella, ottaa toiset huomioon, kunnioittaa myös vähemmistöjen oikeuksia, kantaa vastuuta yhteisistä asioista ja ratkaista ristiriidat ilman väkivaltaa on sitten kysymys koulun pihasta tai kansojen suhteista. Aktiivisen kansalaisuuden ydintä on kyky elää yhdessä omien yhteisöjensä aktiivisena jäsenenä.

Useat Tampereella sata vuotta sitten esitetyt vaatimukset on kirjattu Suomen perustuslakiin. Taannoin Napoleon tiettävästi totesi, että perustuslain tulee olla lyhyt ja epäselvä, mikä lienee ollut itsevaltaisen keisarin kannalta olennainen kysymys. Maamme uudistettu perustuslaki tuli voimaan maaliskuussa 2000. Voimme olla sen periaatteista aidosti ylpeitä. Monissa maissa perustuslaki on kaikkien tuntema, kansakuntaa yhdistävä ja yhdessä juhlittu asia. Onko näin Suomessa? Opetammeko me perustuslain riittävän hyvin nuorillemme? Ovatko perustuslaki ja siihen kirjatut periaatteet suomalaisen identiteetin pohja? Tuntevatko Suomeen tulevat maahanmuuttajat uuden asuinmaansa perustuslain ja sen taustana olevat arvot? Olisiko tässä suuremmankin kampanjan paikka?

Tampereen tapahtumat sata vuotta sitten vauhdittivat demokratian ja sen mukana myös suomalaisen puoluelaitoksen syntyä ja kehitystä. Tämäkin tarjoaa uuden julistuksen aiheita. Valitettavasti on pakko sanoa, että Suomi juhlii ensi vuonna eduskuntauudistusta monilta osin huonossa kunnossa. Edessämme on pitkä tie ennen kuin olemme kansalaisvaikuttamisen parhaiden maiden joukossa.

Tunnettua on äänestämisaktiivisuuden heikkeneminen, joka tosin muutamissa viime vaaleissa on pysähtynyt. Silti sata vuotta sitten niin edistyksellinen Suomi kuuluu nyt demokratioiden heikompaan kolmannekseen. Äänioikeuden käyttöaktiivisuus on 15 – 20 prosenttiyksikköä pienempää kuin muissa Pohjoismaissa. Nuorten äänestysaktiivisuus poikkeaa Suomessa kansallisista keskiarvoista kielteiseen suuntaan enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Demokratia ei enää ole tärkeä asia kaikille suomalaisille. Tässä tilanteessa annan huonon arvosanan koululaitokselle, joka on sallinut tällaisen kehityksen. En voi uskoa, etteikö äänioikeuden ja äänestysvelvollisuuden korostaminen voisi menestyä yhteiskunnallisten oppiaineiden osana peruskoulusta alkaen.

Samanaikaisesti tutkimukset kertovat, että suomalaiset seuraavat yhteiskuntansa asioita ja keskustelevatkin niistä, mutta kokevat, etteivät he voi vaikuttaa. Tutkijat näkevät ilmiössä alamaiskulttuuriin piirteitä. Kansalaisten ja hallinnon välinen vuorovaikutus ei ole riittävä. Tutkijat varoittavat seurauksista, jos kansalaisten aktiivisuus lisääntyy ilman, että päätöksenteko ja hallinto ovat valmiita sen kanssa aitoon vuorovaikutukseen.

Hälyttäviä ovat niin ikään puoluetoimintaan osallistumisen lukemat. Puolueiden tai niiden aikuisjärjestöjen toimintaan osallistuminen on laskenut takavuosien kahdeksasta kahteen prosenttiin. Valmius osallistua poliittiseen ryhmätoimintaan on heikompaa kuin Euroopassa keskimäärin ja oleellisesti heikompaa kuin muissa Pohjoismaissa. Myös puolueet toimivat vanhentuvan jäsenkunnan varassa. Silti puolueet ovat edelleen demokratiassa keskeisiä toimijoita, ei vain vaalitoiminnan järjestäjinä vaan yhteiskunnallisten tavoitteiden asettajina, kansalaismielipiteen välittäjänä päätöksentekoon ja luottamushenkilöiden kasvattajina.

Pitäisikö tämän päivän julistuksen muistuttaa kansakuntaa siitä, että puolueet ovat tärkeä osa demokratiaa? Pitäisikö sen kannustaa jokaista kysymään itseltään, tunteeko hän itsensä kypsäksi toimia jossakin itseään lähellä olevassa puolueessa? Pitäisikö julistuksen kannustaa puolueita kehittämään toimia, joilla ne voisivat olla nykyistä paremmin vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa, esimerkiksi vaaliohjelmia laadittaessa? Kun esitän näitä kysymyksiä, ymmärrän kuitenkin kokemukseni perusteella oikein hyvin, että näissä asioissa piilee suuri populismin vaara.

Samalla kun tulee keskustella puolueiden toiminnan vireyttämisestä, pitää selkeästi nähdä, että se ei yksin riitä hallinnon ja kansalaisten vuorovaikutuksen parantamiseen. Vaikka saisimme puoluetoimintaan osallistuvien määrän kolminkertaiseksi nykyiseen verrattuna, matemaattisesti edelleen 94 prosenttia suomalaisista olisi sen vaikutuskanavan ulkopuolella. Tässä on todellinen yhteiskunnallisten innovaatioiden paikka. Tulisi luoda sellaisia uusia yhteydenpidon muotoja, joissa kansalaiset voivat aidosti osallistua ja vaikuttaa päätöksenteon ja hallinnon prosesseihin niiden kaikissa vaiheissa ja tuoda niihin oman osaamisensa, kokemuksensa ja ajattelunsa.

Hyvät kuulijat!

Monet kansalaisvaikuttamista koskevat mittarit ja indikaattorit antavat kiistatta huolta herättäviä lukemia. Haluan silti päättää esitykseni myönteisiin huomioihin. Emme me ole kokonaan hukanneet tänään juhlimamme julistuksen perintöä kansalaisvaikuttamisen alueella. Eri maiden demokraattisuutta mitataan kansainvälisesti useilla yleisillä mittarilla. Niissä Suomi on edelleen yksi parhaista demokratioista. Lainsäädäntömme on kansalaisvaikuttamisen ja demokratian kannalta kauttaaltaan hyvä tai erinomainen.
Sosiaalisen pääoman ydintä on luottamus. Tätäkin koskevat indeksit osoittavat korkeita lukemia; suomalaiset luottavat toisiinsa ja luottavat demokratian toimivuuteen. En tiedä, johtuuko se niin kutsutusta hyvästä herraonnesta, mutta myös viimeaikaiset mittaukset ovat osoittaneet, että suomalaisilla on verraten vahva luottamus johtajiensa kykyihin hoitaa hyvin yhteisiä asioitamme.

Vaikka eräät maatamme kuvaavat keskiarvot ovat kansainvälisessä vertailussa heikkoja, voimme nähdä kaikissa ikäryhmissä myös erinomaista kansalaistoimintaa. Ihmiset kantavat vastuuta yhteisistä asioista, pitävät huolta toisistaan ja välittävät yhä enemmän myös koko maapallon asukkaista ja kaikesta elollisesta. On myös viitteitä siitä, että valmius arjen vapaaehtoiseen yhteistoimintaan ja yhteisvastuuseen kasvaa. Sille voi ja on hyvä rakentaa. Uskon siis, että olemme menossa kohti parempia aikoja, mutta tiedän myös, että itsestään ne eivät synny.