Viime vuosina on jouduttu keskustelemaan paljon demokratian edellytyksistä. On käynyt selväksi, että demokratiaa on vaikea viedä kehitysapuna, miekkalähetyksenä tai muutenkaan, elleivät tietyt edellytykset ole kunnossa. Amitai Etzioni antaa tähän yhden selityksen.  Demokratia on vaativa kasvi, joka kukoistaa vain huolella hoidettuna hyvin ravitussa maassa. Demokratian juurtumiseen tarvitaan laillinen oikeusjärjestys, lain kunnioitus, riippumattomat tuomarit, taloudellinen kehitys, keskiluokka, opetusta ja runsaasti kansalaistoimintaa.

Kun nämä ehdot täyttyvät, voidaan rakentaa järjestelmä, jossa poliittiset johtajat ja puolueet voivat kilpailla vapaasti, voidaan pitää vapaat ja rehelliset vaalit, erottaa valtainstituutiot toisistaan, vähentää korruptiota, turvata vähemmistöjen oikeudet, taata yhdistymisen ja mielipiteen vapaus ja turvata lehdistön toiminta.

Demokratia on vaativa tapa hoitaa yhteiset asiat. Keskustelu populismista ja sen mukana pinnallisista ja yksinkertaistetuista totuuksista äänestämisen ohjaajana on yksi osoitus demokratian akilleenkantapäistä. Aina niitäkään reaktiota, jota "asiantuntijat" pitävät tyhmänä, ei pidä aliarvioida; ne voivat olla tärkeä herättäjä kansasta etääntyneelle hallinnolle. Silti demokratia ei ole takuu oikeista tai hyvistä päätöksistä; kansa voi tehdä myös virheitä. Pahimmillaan demokratia voi olla painajaismaista keskinäistä taistelua, "demonien ratsia".

Demokratia toimii sitä paremmin, mitä enemmän kansalaisilla on tietoa, mitä enemmän yhteisistä asioista käydään keskustelua ja mitä enemmän kansalaiset vaikuttavat vaaleissa ja vaalien välillä. Tarvitaan elinvoimainen osallistuva demokratia ja sen jatkuva vuorovaikutus edustuksellisen kanssa.

Oppiminen on kaikessa tässä avainasemassa. Perimmiltään itse demokratia on jatkuvasti käynnissä oleva kollektiivinen oppimisprosessi. Siinä kehitetään muuttuvan maailman tulkintaa ja keinoja, joilla yksilöt ja yhteisöt muutoksesta selviävät. Hyvin informoitu yleinen mielipide ja laaja politiikan lukutaito ovat välttämättömiä toimivalle demokratialle.

On tärkeätä kysyä, miten demokratian kykyä tehdä perusteltuja, hyviin tuloksiin johtavia yhteisiä päätöksiä on mahdollista vahvistaa. Pohjoismaisen kansansivistyksen klassikoilla oli kysymykseen vastaus, johon perustan esitykseni. Paremman tulevaisuuden toivo on kansan ja sivistyksen liitossa. Näin teki myös J. V. Snellman, jonka juhlavuotta paraikaa Suomessa vietämme. Tämä painotus teki Snellmanista Suomen kansansivistyksen isän.

Esitän seuraavassa hahmotelman demokratian ja oppimisen suhteesta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, minkälaista oppimista demokratiaa arvostavan koulutuspolitiikan tulisi tukea.  Tässä peruskoulutus ja aikuiskasvatus ovat molemmat tärkeitä.

Esitykseni rakenteen antaa tulkintani pohjoismaisen kansansivistyksen sivistyskäsityksestä. Keskeinen nimi on N. Fr. S. Grundtvig. Niin ikään taustana ovat Ruotsin opintokerholiike ja sen keskeiset nimet, Hans Larsson ja Oscar Olsson. Suomalainen tausta on snellmanilainen kansansivistys ja erityisesti sen yksi haara, nuorisoseuraliike.

Erotan sivistymisen prosessissa kolme loogisesti peräkkäistä, mutta elävässä elämässä toisiinsa kietoutuvaa ja toisiaan tukevaa haastetta. Nimitän niitä (1) avoimuudeksi oppimiseen, (2) persoonallisuuden kehittämiseksi ja (3) kansalaiseksi kasvamiseksi.

Tietojen, taitojen ja normien oppiminen on sivistymisen kivijalka. Silti kansansivistyksen klassikot painottavat, ettei suurikaan tieto- tai taitomäärä tee ketään sivistyneeksi. Tarvitaan kasvua "hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi", kuten asia nuoriseurakielessä kuvattiin. Personlighetsbildning ja medborgarbildning ovat myös Ruotsin kansansivistyksen avainkäsitteet. Hyviä nykyilmauksia ovat henkinen ja sosiaalinen pääoma. Molemmat ovat ihmisyyden tai humaniteetin keskeisiä osia.

Demokratiassa oleelliset oppimistavoitteet

Persoonallisuuden kehittäminen
- itsenäinen ajattelu
- luovuus, kätevyys
- eettinen harkinta

Avoimuus oppimiseen
- oppimisen perusta
- tiedon päivittäminen
- tiedon avartaminen

Kansalaiseksi kasvaminen
- kansalaistaidot
- kansalaistoiminta
- kansalaisvaikuttaminen

Avoimuus oppimiseen

Maailma on jatkuvassa muutoksessa, saksalaisittain werden -tilassa. Juuri nyt maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Muutoksessa selviytymisessä tarvitaan kaikkia kolmea alakohtaa: oppimisen perustan vahvistamista, opitun päivittämistä ja avartamista.

Elinikäisen oppimisen ajattelu on opettanut ymmärtämään sen, että me opimme in- ja nonformaalisesti paljon enemmän kuin formaalissa koulutuksessa. Tähän liittyy kuitenkin varaus: in- ja nonformaalinen oppiminen on sitä tehokkaampaa, mitä parempi formaaleissa opinnoissa hankittu oppimisen perusta meillä on. Tämä pitää korostuneesti paikkansa demokratia-asioiden oppimisessa.

Demokratiassa tarvittava oppiminen on pääasiassa in- ja nonformaalista. Sen asiat opitaan viestimistä, lähipiirin ja muussa kansalaiskeskustelussa sekä kansalais- ja opintotoiminnassa. Mutta tämänkin oppimisen pohjaksi tarvitaan vahva oppimisen perusta.

On huolestuttava havainto, että jokseenkin kaikki aktiivisen kansalaisuuden indikaattorit kulkevat käsi kädessä koulutuksen pituuden kanssa. Mitä pidempi koulutus, sitä aktiivisempi ihminen on vapaaehtoistyössä, järjestöissä, äänestäjänä, puoluetoiminnassa jne. Tämä johtaa uuteen kahtiajakoon niihin, jotka vähän turhautuneina etsivät tapoja vaikuttaa ja niihin, jotka hitaasti vetäytyvät kaikesta yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta. Tulos on kaukana tasavertaisen kansalaisuuden pohjoismaisesta ihanteesta.

Hyvä oppimisen perusta on tärkeä asia kansalaisten yhdenvertaisuudelle.  Kansansivistys perustettiin varustamaan aikansa osattomat kansalaisen tiedoilla ja taidoilla. "Från allmoge till folk" oli sen vaikuttava tunnus. Jokaisella tuli olla mahdollisuus olla uuden demokratian täysipainoinen kansalainen. Käsitykseni on, että tämä tehtävä on nyt kehittyvässä meritokraattisessa yhteiskunnassa uudella tavalla tärkeä. On erityisesti panostettava ryhmiin, jotka ovat vetäytymässä yhteiskunnasta tai jotka eivät saa ääntään muusta syystä kuuluviin.

Edellä viitattiin jo siihen, että maailman nopea muutos tekee tiedon päivittämisestä demokratian kannalta tärkeän oppimistehtävän.  Yksi demokratian heikkouksista on se, että ihmisillä on ajattelun hitauden vuoksi taipumus ratkaista huomisen ongelmia eilisen keinoin. Juuri siksi tiedon päivittäminen on tärkeää. Tulee nostaa esiin uusia asioita ja ilmiöitä ja pohtia sitä, miten niihin tulisi suhtautua. Päivittävän oppimisen tarve korostuu entisestään, kun perinteinen uusien asioiden opettaja, media ja tiedonvälitys, kaupallistuvat ja viihteellistyvät.

Erityinen haaste on Pohjolan ikääntyvä väestö ja myös kasvava eläkeläisväestö. Kun nyt 80-vuotias jäi eläkkeelle, hän ehkä oli kuullut sanan internet mutta kukaan ei puhunut globalisaatiosta. Silti me odotamme, että hän kansalaisena kykenee viisaasti toimimaan ja vaikuttamaan internetin ja globalisaation muokkaamassa maailmassa. Elinikäisen oppimisen haaste on valtava. Ilman uudistumiskykyä iän mukana hidastuva sukupolveni ajattelu jäykistää koko maanosan ja jarruttaa nuorempien kehittymisen mahdollisuutta. Aikuiskasvatuksen tehtävä on pitää ihmiset ajan tasalla ja luoda mahdollisuuksia uusien ilmiöiden pohtimiseen.

Yhtä tärkeä on tiedon avartaminen, asia josta Bengt Gustafsson on puhunut niin vakuuttavasti. On tärkeätä siirtää omassa mielessään tutun ja tuntemattoman rajaa, edetä turvallisesta ajatusten pesästä kohti laajenevia ja joskus pelottaviakin ajatusten aavoja. Näin oma ajattelu laajenee ja monipuolistuu. Demokratialle on tärkeää, että ihmiset voivat arvioida asioita monista erilaisista näkökannoista. Tässä myös esteettisellä hahmotuksella on paikkansa.

Tiedon avartamista tarvitaan monilla aloilla. Otan ajankohtaisen esimerkin. Kansalaisuus identiteettinä on valtavassa murroksessa. Aiempi kansallinen elonpiiri on muuttunut toisaalta monikulttuuriseksi ja toisaalta eurooppalaiseksi ja maailmanlaajuiseksi.  Pohjoismaissa aiemmin niin ilmeinen kansalaisuuden tiukka kytkeminen kansallisuuteen ei enää toimi. Elämme monikulttuurisen ja monikerroksisen kansalaisuuden aikaa, jossa olemme samanaikaisesti kansallisvaltioidemme, Euroopan Unionin ja maailmankansalaisia.

Ove Korsgaardin sanoin: miten opimme olemaan tanskalaisia, norjalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia maailmassa, jota leimaa globaalisti toimiva talous, globaali ekologinen kohtalonyhteys ja eurooppalainen poliittinen päätöksenteko. Uuden kansalaisuuteen kuuluvan identiteetin rakentaminen on valtava oppimishaaste, johon Pohjolan oppilaitokset ovat heränneet kovin hitaasti.

Persoonallisuuden kehittäminen

Demokratia rakentuu oletukselle, jonka mukaan kansalaiset ovat itsenäisiä ja järkeviä ja heillä on täysi kyky keskustella, ottaa kantaa, tehdä päätöksiä ja toimia. ("medborgarna erkänns som självständiga och rationella varelser, fullt kapabla att kommunicera, ta ställning, fatta beslut och handla").  Selvää on, että kyseessä on ihanne, joka toteutuu enemmän tai vähemmän täydellisesti. Tähän ihanteen ja todellisuuden jännitteeseen sijoittuu yksi demokratian tuomista oppimishaasteista. Sen ydin on itsenäinen, myös eettiseen arviointiin kykenevä ajattelu ja vastaavasti kyky luovaan taiteelliseen ilmaisuun. On tärkeä kysyä, miten näitä voidaan oppia ja miten tätä oppimista voidaan tukea. Kolme ydinsanaa ovat vapaus, kriittisyys ja dialogi.

Kansansivistyksen klassikot korostivat sitä, että sivistyksen prosessin tulee edetä vapauden hengessä. Se edellyttää kunnioittavaa keskinäistä suhdetta myös opettajan ja oppilaan välisissä suhteissa; Grundtvig painotti, että opettajan on hylättävä kaikki "herranoikut". Gustafsson sanoo hyvin, että vapaus on dialogin edellytys. Se näet edellyttää ihmisen tunnustamista suvereeniksi yksilöksi, jolla on kyky vapaasti muodostaa oma käsitys asioista ja ottaa kantaa niihin sekä kyky tehdä päätöksiä ja toimia.

Vapauteen sisältyy kritiikin mahdollisuus, Snellman sanoin "epäilyn syntiinlankeemus". Oma ajattelu kehittyy, kun opittu asetetaan kriittiseen testiin. Ilman vapauden ja kriittisyyden vahvaa mukanaoloa myös yhteiskunnallisella opetuksella on vaara muuttua vallanpitäjien keinoksi turvata valtansa jatkuvuus. Vallanpitäjillä on tietysti oikeus perustella tekonsa, eikä niiden aina tarvitse olla vääriä, mutta niiden tulee aina kestää vapaasti esitetyn kritiikin testi. Tämä on tärkeä asia myös silloin, kun poliittinen liike organisoi opintoja. Myös liikkeen kannalta on tärkeää, että sen arviot ja tavoitteet kehittyvät muuttuvan maailman mukana. Vapaan kriittisen keskustelun salliminen on minkä tahansa liikkeen henkivakuutus.

Itsenäisen ajattelun kehittämisen tärkein metodi on dialogi. Vertaisten keskustelu antaa tilaisuuden tuoda julki omia havaintoja ja niitä tulkitsevia ajatuksia ja samalla tilaisuuden asettaa ajatuksensa koetteille ja vasta-argumenttien kohteeksi. Dialogilla on ollut monia nimiä. Grundtvig puhui elävästä vuorovaikutuksesta, Snellman toverikasvatuksesta, Olsson vertaisten keskustelusta, demokratian teoreetikot deliberaatiosta.

Dialogi on kommunikaation erityismuoto, jossa sitoudutaan saavuttamaan yhdessä hyväksytty ymmärrys jostakin asiasta. Tätä varten lukuisten ennakkoehtojen pitää toteutua: Mukanaolijoilla tulee olla yhteinen kieli ja yhteinen tapa ymmärtää. Heillä pitää olla tietoa käsiteltävästä asiasta. Heidän täytyy olla tietoisia argumentoinnin loogisista periaatteista. Heidän täytyy kunnioittaa toistensa oikeutta omaan mielipiteeseen. Heidän pitää olla valmiita muuttamaan oma kantansa, jos tutkittavat argumentit ja todisteet oikeuttavat heidät tekemään sen. Vaikka tavoitteena on yhteisymmärrys, sitä ei aina voi saavuttaa. Tarvitaan selkeät pelisäännöt ristiriitojen ratkaisemiseksi.

Dialogi on jo demokratiaa ja samalla demokratian ja kansalaisuuden edellytys.  Dialogi oli kansansivistyksen pedagogian keskeisin työtapa, mikä teki siitä tärkeän demokratian koulun. Dialogisen prosessin ohjaaminen vapauden ja kriittisyyden hengessä on myös tänään demokratiakasvattajan ammattitaidon ydintä.

Itsenäistä ajattelua pitää korostaa myös turvana irrationaalisia joukkoliikkeitä vastaan. Aika ajoin yhteiskunnallisissa liikkeissä jylläävät väkevät sosiaaliset voimat. Ne voivat temmata ihmisen, usein etenkin nuoren mukaansa ja johtaa hänet tekemään tekoja, joita he eivät itse voi mitenkään jälkikäteen ymmärtää. On joskus lähes sydäntä särkevää seurata ihmisiä, jotka tekevät tiliä nuoruutensa erehdyksistä liikkeissä, joissa aatteen palo sokaisi demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen.

Kannatan sitoutumista, mutta se pitäisi tehdä vasta sitten, kun itsenäinen oma ajattelu on kehittynyt ja ihminen voi todella ottaa vastuun toiminnastaan. Demokratiakasvatus voi ja sen pitääkin esitellä arvoja ja tavoitteita, mutta se ei koskaan saa olla kansankiihotusta.

Kansalaiseksi kasvaminen

Sivistymisen prosessin kolmas vaihe on kansalaiseksi kasvaminen. Ihminen ei käytä tietojaan, taitojaan ja harkintaansa vain omaksi edukseen, vaan yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Erotan tässä kolme näkökulmaa: kansalaistaitojen oppiminen sekä kansalaistoiminnassa (kansalaisyhteiskunnassa) ja kansalaisvaikuttamisessa tarvittava oppiminen.

Kansalaiskasvatus on ollut vuosikymmenien ajan katveessa. Siihen kohdistuu kaikkialla Euroopassa uusi kiinnostus. Yksi herättäjä on keskustelu sosiaalisesta pääomasta. Sosiaalisen pääoman tutkimus osoittaa, miten kansalaisten osallistumisella ja siinä syntyvällä yleistyneellä luottamuksella on laajalle ulottuva vaikutus aina talouden ja demokratian toimivuuteen asti.  Ajankohtainen ja tärkeä kysymys on, voiko sosiaalista pääomaa oppia. Oma vastaukseni on varauksettoman myönteinen. Sosiaalisen pääoman tärkeys on myös painavin perustelu sille, että koulutuspolitiikassa kannattaa todella panostaa kansalaiskasvatukseen.

Ove Korsgaard kysyi vuonna 1997"Kampen om lyset" -kirjassaan, voidaanko demokratiaa pidemmän päälle pitää yllä yhteiskunnassa, joka painottaa yksityisen ihmisen oikeuksia enemmän kuin velvollisuuksia. Demokratia ei voi selviytyä ilman ajatusta kansalaisuudesta ja yhteisöön kohdistuvasta moraalisesta velvollisuudesta.

Tietomme siitä, miten kansalaiseksi kasvetaan tai sosiaalistutaan, ovat puutteellisia. Ehkä yhtä näkökantaa voi pitää todistettuna. Aktiiviseen kansalaisuuteen tarvitaan kyllä tietyt tiedot ja taidot. Ne pitää oppia, mutta pelkästään niillä ei kukaan ole tullut aktiiviseksi. Osallistuminen opitaan osallistumalla. Erityisen selvästi aktiivista aikuisuutta ennustavat nuorena saadut omakohtaisen osallistumisen kokemukset.

Tässäkin kannattaa tutkia kansansivistyksen historiaa. Grundtvigin kansanopiston toinen tunnus, elävä vuorovaikutus, antoi oppilaille dialogin lisäksi runsaasti tilaisuuksia osallistua. Nuoret oppivat tietoja, mutta myös kompetensseja: ilmaisemaan itseään, keskustelemaan, väittelemään, ratkaisemaan ristiriitoja ja kirjoittamaan opistolehteä. Näiden lisäksi kansanopistoon saatettiin muodostaa"harjoituskansalaisyhteiskunta" valtuustoineen ja järjestöineen. Kansanopiston käyneet nuoret osasivat toimia kansalaisina ja voi vain kuvitella, miten suuri heidän vaikutuksensa omilla kotiseuduillaan opiston jälkeen oli.

Kansansivistys voi oman traditionsa pohjalta voi vakuuttavasti kertoa, että sosiaalista pääomaa on mahdollista oppia ja että sen perinteiset työmuodot, internaattipedagogiikka ja opintokerho, ovat eräänlaisia sosiaalisen pääoman turbo-oppimisympäristöjä. Kysymys siitä, mitä on tämän päivän "elävä vuorovaikutus" demokratiakasvatuksessa, on ajankohtainen kehittämisen haaste.

Kansalaiseksi kasvamisen prosessin avain on nuorena saadut omakohtaiset osallistumisen kokemukset. Tämä tekee perinteisen kansalaiseksi kasvattajan, oppilaskuntatoiminnan niin tärkeäksi. Samoin tärkeitä ovat kaikki ne järjestöt, jotka organisoivat nuorille omakohtaisen osallistumisen mahdollisuuksia. Koulu voisi tukea järjestöjä kehittämällä tapoja, joilla järjestöissä opittu voidaan tunnustaa.

Kansalaisyhteiskunta on demokratia sosiaalinen perusta. Ralf Dahrendorfin sanoo, että demokratian vahvistaminen kannattaa aloittaa kansalaisyhteiskunnan elvyttämisestä. Kansalaistoiminta kehittää samalla osallistumisen ja vaikuttamien valmiuksia. Avainasemassa ovat etenkin Pohjolassa järjestöt, mutta yhtä hyvin pitää muistaa muut yhteisöt, myös virtuaaliset.

Oppimisella on keskeinen asema lähes missä tahansa järjestötoiminnassa. Monen järjestön toiminta koostuu pääosin luennoista, kursseista, opintokerhoista, toimintaryhmistä, seminaareista, konferensseista ja näiden yhdistelmistä. Osa niistä toimii verkossa. Aiheet jakautuvat yhtä tuhansiin suuntiin kuin järjestötkin. Silti järjestöissä on paljon myös yhteisiä oppimis- ja kehittämistarpeita.

Hyvä esimerkki tämän alueen laiminlyönneistä koskee järjestöjen kehittämistä. Monet Pohjolan järjestöt toimivat vanhanaikaisesti ja jähmettyneesti. Niillä on suuri tarve kehittää toimintaansa. Tällöin apua tarjoavat samat konsultit, jotka kehittävät yritystoimintaa. Tätä kautta järjestöihin on tullut vaikutteita, jotka muuttavat järjestötoimintaa yritystoiminnan kaltaiseksi.

Yrityksillä ja järjestöillä ovat kuitenkin hyvin erilaiset toimintalogiikat. Tämä aiheuttaa paljon sekaannusta aikana, jossa markkinalogiikka muutenkin ylikorostuu. Pohjolassa on suuri tarve tehostaa kansalais- ja järjestötoiminnan omaan logiikkaan perustuvaa tutkimusta, koulutusta ja toiminnan kehittämistä.  Tällä alueella tarvittaisiin paljon luova kehitystyötä.  Tämä on suuri haaste myös kansansivistystyölle, joka vanhastaan on ollut kansalaisyhteiskunnan koulu. 

Kansalaisvaikuttaminen (civic participation) on yhteiskunnallista toimintaa paikallisesti, alueellisesti, kansallisesti, eurooppalaisittain ja maailmankansalaisena. Tässäkin avainkysymys on oppiminen eli kansalaistaitojen lisäksi yhteiskunnallisen tiedon taso ja siinä oleva eriarvoisuus. Olisi kovin kiinnostavaa avata sellaista käsitettä kuin politiikan lukutaito, joka on selkeässä yhteydessä vaikuttamisen haluun ja kykyyn. Ilmeistä on, että tämän lukutaidon erot ovat kasvamassa. Eroilla on suora vaikutus ihmisten poliittisiin resursseihin.

Kansalaisvaikuttamisen oppimisessa voidaan erottaa yleinen ja sitoutunut muoto. Kyky äänestää perustellusti ja kyky toimia omien päämääriensä puolesta kuuluvat kaikille. Niitä myös koulun pitää kehittää.  Sitoutunutta kansansivistystä tarvitaan toimintaan puolueiden sisällä ja luottamushenkilöiden koulutuksessa, mikä vie painotuksen aikuiskasvatukseen.

Demokratiassa on tärkeää, että puoluelaitos on avoin ja että puolueiden jäseniksi on mahdollista päästä. On myös tärkeää, että puolueissa toimii riittävästi ihmisiä niin, että niiden sisäinen keskustelu ankkuroituu kansalaismielipiteeseen.

Ehkä demokratiakasvatuksen yleisiä ja sitoutuneita tehtäviä voi jäsentää seuraavan asetelman avulla. Se kuvaa demokratiakasvatuksen portaita. Valistuneen äänestäjän ja vaikuttajan kasvatus kuuluu kaikille.

Demokratiakasvatuksen portaat

Luottamushenkilö
  kyky perusteltuun
  päätöksentekoon

Puolueen jäsen
  kyky kehittää oman liikkeen
  ohjelmaa ja toimintaa

Sitoutumaton vaikuttaja
  kyky toimia ja vaikuttaa 
  omien päämäärien puolesta

Valistunut äänestäjä
  kyky arvioida aatteita ja ohjelmia
  ja niiden suhdetta tekoihin 

Tasapaino ja yhdenvertaisuus

Alkuajan kansansivistys korosti persoonallisuus- ja kansalaissivistystä, jopa uuden oppimisen kustannuksella. Viime vuosina uuden oppiminen ja persoonallisuuden kehitys ovat olleet pääosassa. Haluaisin puolustaa näiden kaikkien tasapainoa ja samalla niille ominaisen pedagogiikan kehittämistä. Ajankohtaisinta on palauttaa kansalaiskasvatus osaksi kaikkea oppimista. Siinä perinteisellä kansansivistyksellä ovat omat uudistuvat tehtävänsä. Uskoisin, että haaste on ilmeinen kaikissa Pohjoismaissa, mutta erityisen selvä se on Suomessa.

Ajankohtainen tehtävä on pitää huolta ihmisten yhdenvertaisuudesta kansalaisena. Siihen tarvitaan alkuajan kansansivistyksen tapaan selkeää panostusta nyt vähän osallistuvien kansalaisresursseihin. Tarvitaan myös uusia tapoja, joilla kansalaiset ja hallinto voivat olla vuorovaikutuksessa päätöksentekoprosessin eri vaiheissa. Tässäkin on pidettävä huolta kansalaisten yhdenvertaisuudesta niin, että kaikkien ääni kuuluu.

Toivon avanneeni joitakin perusteluja väitteelle, jonka mukaan hyvin toimiva demokratia edellyttää elämänikäistä ja elämänlaajaa oppimista. Kansansivistyksen perintö on tässä arvokas inspiraation lähde.