Olemme sitten 1960-luvun eläneet yhteisöllisyyden murtumisen ja yksilöllisyyden kasvun kauden. Robert D. Putnam, joka Yhdysvalloissa dokumentoi tämän kehityksen vakuuttavasti, kysyi kirjassaan Bowling alone, onko joskus aikaisemmin koettu vastaava kehitys. Hän palaa 150 vuotta taaksepäin aikaan, jossa industrialismin läpimurto hajotti pikkukaupunkien ja farmikylien yhteisöllisyyden. Seurauksena oli suuri joukko sosiaalisia ongelmia, lasten heitteillejätöstä prostituutioon ja huonoista työoloista väkivaltaan.

Putnam kuvaa, miten koetut ongelmat alkoivat synnyttää ihmisten yhteistoimintaa, kodin ja koulun yhteistyötä, setlementtiliikettä, sosiaalisen vastuun järjestöjä jne. Alkoi vahva ja yli sata vuotta kestänyt yhteistoiminnan nousun kausi, jona kasvoi samalla yhteis- ja järjestötoiminnan selkäranka. Se sekä ratkoi ongelmia suoraan että loi moraalisen pohjan julkisen vallan vastuulle. Olisiko nyt edessämme vastaava yhteisöllisen vastuun nousun aika?

Mielestäni tämä on hyvä tausta, kun arvioimme yhteiskunnan kehitystä ja tuskailemme yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun hajoamista. Itse näen yksilöllisyyden voimien edelleen vahvan jatkumon, mutta samalla kasvavan kaipuun kohti uudenlaista yhteisöllisyyttä. Puhe sosiaalisesta pääomasta on tämän yksi merkki. Sosiaalinen pääoma on uusi nimi sille, mitä ennen sanottiin kunnon kansalaisuudeksi. Konkreettisesti havaitaan, miten perustavan tärkeä kansalaistoiminnassa kasvava luottamus on koko yhteiskunnalle.

Emme ehkä ole menettämässä vaivoin saavutettua yksilöllisyyttä, mutta etsimme tapoja, joilla - Anne Birgitta Youngin väitöskirjan nimeä siteeraten - voimme toimia ”yksilöllisesti yhdessä”.  Kannustan teitä seuraamaan ja vahvistamaan näitä uuden yhteisöllisyyden ituja.

Erityisen tärkeätä on järjestää nuorille tilaisuuksia osallistua yhteiseen tekemiseen. Youngin tutkimusten mukaan valmius osallistua vapaaehtoistyöhön on suurempi kuin toteutuva työ. Osallistuminen on asia, joka opitaan osallistumalla. Esimerkiksi osallistuvan koulukulttuurin rakentaminen ja toisaalta koulun, kunnan ja järjestöjen yhteistyö on tärkeää panostamista paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Kunnallishallinto voi tehdä tässä paljon.

Yhtä tärkeää kuin uuden vapaaehtoistyön kehittäminen on se, ettei vanhaa tukahduteta. Ajatus on ajankohtainen nyt, kun Suomi muuttaa itseään kilpailuyhteiskunnaksi. Viime kevään aikana myös kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmassa kävi selväksi, ettei hallinto enää ymmärrä vapaaehtoisuuden merkitystä. Asia on osoittautunut hankalammaksi kuin työn alussa saattoi kuvitellakaan.

Perusongelma on, että perinteinen itsestään selvä kansalaistoiminnan luonteen ymmärtäminen on hallinnossa ohentunut. Vapaaehtoispanoksen sisältävä työ rinnastetaan toimintalogiikaltaan kovin erilaiseen yritystoimintaan.  Kaikkea katsotaan yritystoiminnan logiikan läpi. Asiaa selvittänyt Ruohosen työryhmän mietintö kuvaa keskeiset ongelmat ja politiikkaohjelma työskentelee sen esitysten kanssa loppuajan. Tehtävää jää senkin jälkeen.

Harrastusluontoinen kansalaistoiminta menestyy näissäkin oloissa hyvin, samoin ne kansalaisjärjestöt, jotka voivat kätevästi yhtiöittää palvelutoimintansa. Ongelmat kohtaavat niitä järjestöjä, joiden palveluissa vapaaehtoisella työllä on merkittävä asema. Vapaaehtoisuutta voi kyllä arvostaa, kannustaa ja tukea, mutta sitä ei voi tuotteistaa eikä sitä voi kilpailuttaa. Vapaaehtoiselle yhteisvastuulle tulee luoda nykyistä oleellisesti selvemmät toimintapuitteet. Kunnilla on samalla tärkeä tehtävä siinä, että vapaaehtoista palvelutoimintaa edelleen tuetaan yleisavustuksin ja että hankintatoiminnassa käytetään järkeä.

Vapaaehtoisuuteen perustuva yhteisvastuu joutuu käymään tavallaan kahden rintaman sotaa. Toisaalta siitä yritetään väkisin tehdä yrittämistä. Toisaalta odotetaan, että vapaaehtoistyö korjaa, minkä julkisen vallan vastuu hylkää. Aitoa vapaaehtoistyötä pitää mielestäni suojata molemmilta. Yksityisen palvelutuotannon kehittyminen, joka sinällään on monista syistä perusteltua, ei saa toteutua niin, että vapaaehtoistyö kärsii. Julkisen vallan pitää kantaa oma vastuunsa siitä, että myös heikoimmista pidetään huolta. 

Vapaaehtoinen huolenpito toinen toisistamme ja julkisen vallan vastuu heikoimmista eivät tosiasiassa ole vaihtoehtoja, vaan ikään kuin saman kolikon kaksi puolta. Euroopan maiden vertailu osoittaa, että molemmat esiintyvät yhdessä. Vapaaehtoinen huolenpito ja julkisen vallan huolenpito kulkevat käsi kädessä. Asian voi ymmärtää niin, että vapaaehtoinen yleishyödyllinen työ rakentaa sitä yhteiskuntamoraalia, jonka turvin myös kuntien ja valtion palveluista pidetään huolta.