Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman taustaa ja tavoitteita

Kansalaisvaikuttaminen on Matti Vanhasen hallituksen neljäs politiikkaohjelma ja hallituksen yksi keskeinen painopiste. Ohjelman synnylle on useita syitä. Yksi selkeä hälytysmerkki tulee vaaliosallistumisesta. Kaksi esimerkkiä riittää. Kansalaiselle lähimmissä vaaleissa, viime kunnallisvaaleissa äänestysprosentti oli 55,8. Keskeinen lainsäädäntömme harmonisoituu EU:n kanssa; tähän vaikuttavan EU:n parlamentin vaaleissa äänesti vain 31,4 prosenttia äänioikeutetuista.

Toinen politiikkaohjelman virike tulee muista pohjoismaista. Niissä demokratian tilaa tutkitaan säännöllisesti ja kehitetään parannustoimia. Suomessa asiaan ei ole kiinnitetty – eräin poikkeuksin – paljoakaan huomiota sitten 1970-luvun. On siis aika tehdä demokratian huoltotarkastus. Lyhytkin tutustuminen osoittaa, että demokratia on kriisissä. Tämän ei pidä antaa pelästyttää. Niin demokratia on aina ollut. Demokratia on vaativa tapa järjestää ihmisten yhteiselo. Tärkeätä on tunnistaa nykyisen kriisin syyt ja se, miten niihin voi puuttua.

Kolmas virike on 1990-luvun alussa alkanut kansalaisyhteiskunnan merkityksen maailmanlaajuinen uudelleenarvio, jolle sosiaalisen pääoman teoria antaa teoreettisen tulkintansa. Se kohdistaa huomion pohjoismaisittain oleelliseen yhdistys- ja järjestötoimintaan. Samassa yhteydessä aktiivinen kansalaisuus on noussut niin kansallisen kuin kansainvälisenkin keskustelun asialistalle, muun muassa keskeisenä elinikäisen oppimisen tavoitteena.

Varmasti tutkimus löytää aikanaan muitakin syvempiä syitä, mutta nämä vaikuttavat keskeisesti ohjelman muotoutumiseen.

Vaalit ja äänestäminen

Vaalit ja äänestäminen ovat yksi demokratian tilan mittari. Siksi on paikallaan kysyä, tarvitseeko mittari huoltoa. Asiasta on käyty aika ajoin keskustelua, mutta suuria uudistuksia ei ole saatu aikaan. Politiikkaohjelma antaa mahdollisuuden avata kaikki vaaleja ja äänestämistä koskevat kysymykset perusteita myöten.

Paljon puhuttu kysymys on nettiäänestäminen, jonka voi olettaa tulevan yhdeksi kansalaisvaikuttamisen tavaksi. Asiaan liittyy kuitenkin erityisesti vaalisalaisuuden osalta yllättävänkin paljon ongelmia. Yksi kysymysryhmä koskee ulkosuomalaisten todellista mahdollisuutta vaikuttaa kotimaansa asioihin.

Oikeusministeriö on vastuussa vaalien järjestämisestä. Sillä onkin ”legitiimi intressi” ja velvollisuuskin olla vaaliuudistusten veturina, vaikkakin tässä tarvitaan laajaa yhteistyötä.

Äänestämistä tukee keskeisesti vaalitiedotus. Tieto on yksi demokratian edellytys ja samalla kansalaisen perusoikeus. Tässäkin on ohjelman hengessä aloitettu laaja yhteistyöhanke, jonka voi odottaa parantavan tiedotuksen vaikuttavuutta.

Tavoitteena olkoon, että Suomi palaa pohjoismaiden joukkoon vahvan osallistumisen maana. Yhdestä asiasta olen pitänyt tapana varoittaa. Saatamme hyvinkin saada äänestysprosentit kuntoon käyttämällä rahaa markkinointiviestintään. Tällöin kuitenkin säädämme mittaria, emme mitattavaa. Keinotekoisesti nostetut äänestysprosentit ovat itsensä pettämistä. Äänestämisen tulee perustua aitoon ja laajaan kansalaistoimintaan.

Edustuksellinen demokratia

Hallitusohjelma antaa politiikkaohjelmalleen vaativan tavoitteen. Edustuksellisesta demokratiasta tulee tehdä vetovoimainen. Tavoite on oikeutettu ainakin niin kauan kun edustukselliselle demokratialle ei ole hyväksyttävää vaihtoehtoa. Sellaista ei taida olla näköpiirissä. Mutta asiassa on kyllä haastetta riittämiin.

Yksi kysymys on se, ketä edustajat edustavat. Ennen asia oli helppo ymmärtää, kun edustettiin kollektiivisia ryhmiä, herrasväkeä, maalaisia tai työläisiä. Demokratia kehittyi ratkaisemaan ryhmien väliset poliittiset ja sosiaaliset konfliktit. Se antoi äänestäjille mahdollisuuden vaihtaa vallanpitäjiä, jos enemmistö koki siihen tarvetta.

Nyt suuret kollektiiviset identiteetit ovat hajonneet kymmeniksi tai sadoiksi pieniksi identiteeteiksi. Kukin yrittää saada oman edustajansa kansaa edustamaan. Päätöksenteko edellyttää uudenlaista yhteiskunnallista dialogia. Se muuttaa puolueiden rakennetta väljemmäksi, myös sisäisesti keskustelevaksi arvoyhteisöksi. Jo näissä on opettelemista.

Toinen kysymys on se, mistä näitä edustavia edustajia jatkossa saadaan? Kysymys on polttava jo nyt kunnallisvaaleissa, mutta kyllä se kohdistuu valtiollisiin vaaleihin. Väitetään, että politiikan osaajien joukko harvenee. Usein on mahdotonta yhdistää vaativaa työtä tai perhetilannetta ja vaativaa luottamustointa. Mikä motivoi ihmisen istumaan pitkissä kokouksissa pohtimassa, lakkautetaanko tämä tai tuo päiväkoti? Samaan aikaan kun voi istua sohvalla katsomassa telkkaria ja arvostelemassa älyttömiä päätöksiä tekeviä poliitikkoja.

Luulisin, että yksi vastaus nousee puolueiden uudistumisesta. Niiden tulee löytää itsensä uudelleen sivistysliikkeinä tai – kuten asia nykyisin sanotaan - oppivina organisaatioina, kansanvallan kouluina. Tavoite on ilmeinen: tarvitsemme enemmän suomalaisia, jotka käyvät yhteiskunnallisissa keskusteluissa, istuvat tavoitteita pohtivissa työryhmissä, osallistuvat poliittisiin opintoihin, asettuvat ehdokkaiksi, kampanjoivat vaalitiimeissä ja – äänestävät.

Perimmiltään koko demokratiakin on oppimista, yritystä ymmärtää mitä tapahtuu ja mitenkäs me tästä selvitään.

Kolmas kysymys on edustuksellisen demokratian ja kansalaisaktiivisuuden suhde. Se tukkeutuu ja tulehtuu aivan liian helposti. Joku sanoi, että me osaamme konsensuksen ja konfliktin, mutta emme dialogia. Uuden vuorovaikutuksen syntyminen on sekin ison luokan oppimishaaste, uuden demokratian kypsyyskoe. Kansalaisliikkeiden syntyminen ja kehittyminen - paikallisista liikkeistä globaaleiksi - on periaatteessa myönteinen asia, kunhan muistetaan vanha vaatimus siitä, että ”maata on lailla rakennettava”.

Samaan demokratian peruskysymysten sarjaan kuuluu kansalaisten kuuleminen – ihan oikeasti. Valtiovarainministeriö on tehnyt tässä upeaa työtä, jota on tarkoitus ohjelman osana edelleen tehostaa. Tarvitaan uusia keinoja, joilla kansalainen voi vaikuttaa ja hyvä hallinto, joka osaa kuunnella kansalaista ja käyttää hyväksi kansalaisilla tänään olevaa monipuolista osaamista.

Tässä on joitakin alustavia lähtökohtia siihen, miten edustuksellisesta demokratiasta voisi tulla vetovoimainen. Silti edessämme on pitkä tie, jonka etapit on mahdollista nähdä vasta työn etenemisen myötä.

Kansallisvaltion aseman muutos

Edessämme on myös mittava mentaalinen muutoshaaste, jossa ennen pitkää tarvitaan uusi ”kertomus” Suomesta maailmassa. Käsityksemme kansanvallasta on yli sadan vuoden ajan kietoutunut tuhansin sitein kansallisvaltion rakentamiseen. Myös kansansivistys viritettiin edistämään prosessia, jossa jokainen kansalainen oppi kansansa suvereenina jäsenenä osallistumaan kansakunnan rakennustyöhön. Prosessi oli upea ja synnytti vahvaan osallistumiseen perustuvan demokratian.

Nyt koko asetelma muuttuu, koska kansallisvaltion asema on kokenut perusluontoisen muutoksen. Talouden globaalistumisen seurauksia ei voida hallita kansallisvaltion voimin. Tarvitsemme suurempia yksikköjä, me eurooppalaiset EU:ta. Pienen maan pienen kansalaisen mahdollisuus vaikuttaa isoon EU:hun voi tuntua naurettavalta, mutta se ei estä täysipainoista osallistumista eurooppalaisiin prosesseihin.

Talous globaalistuu ja politiikka eurooppalaistuu. Sen mukana myös kansallisvaltioon kiinnittyneen demokratian pitää laajentua koskemaan toisaalta globaalit ja kansainväliset yhteisöt ja toisaalta samassa prosessissa korostuvat paikalliset yhteisöt.

Ei tähän ole muuta lääkettä kuin oppia näkemään, mitkä asiat ovat paikallisia, mitkä kansallisia, mitkä EU:n ja mitä globaaleja. Sääli vain, että meillä aluehallinto on niin sekaisin kuin se on eikä asiaan ole edes näköpiirissä parannusta.

Kansallisvaltion rakentamisen yhteydessä rakensimme myös kuvan pienestä sitkeästä Suomesta, joka yksin ponnistelee maailman myrskyissä. Vahvaa suomalaisuutta ei tarvitse eikä pidä hylätä. Mutta nyt tarvittaisiin uusi kuva Suomesta, joka toimii aktiivisena osana uutta keskinäisriippuvuuden maailmaa.

Aktiivinen kansalaisuus

Demokratia rakentuu oletukselle, jonka mukaan kansalainen on aktiivinen ja haluaa yhdessä toisten kanssa vaikuttaa asioihin. Mitäs sitten tehdään, jos kansalainen onkin apaattinen ja vähät välittää vaikuttamisesta.

Tämä avaa suuren määrän hankalia kysymyksiä. Oma johtopäätökseni on, että vahvan osallistumisen yhteiskunta on vahva yhteiskunta. Heikko osallisuus avaa tien monille hankalille ongelmille. Miksei joku saa jäädä rauhassa kotisohvansa apatiaan, mutta aktiivinen kansalaisuus on yhteiskunnan tulevaisuudelle todella tärkeä normi.

Aktiivista kansalaisuutta ei ehkä voi opettaa, mutta sitä voi auttaa kasvamaan. Tässä tarvitaan kotien, koulujen ja kansalaisjärjestöjen yhteistyötä. Onneksi ei tarvitse lähteä liikkeelle tyhjästä. Meillä on Allianssi, Nuorten Akatemia, Nuori Suomi ja vastaavia yhteisöjä, jotka ovat pienin varoin tehneet politiikkaohjelman näkökulmasta tärkeää kehittämistyötä. Myös kansalaiskasvatuksen perinteinen tuki, vapaa sivistystyö on viime vuosina etsinyt tuoreita tapoja tukea aktiivista kansalaisuutta.

Opetusministeriö on aloittanut kiinnostavan analyysin siitä, miten koulu voi toimia aktiivisen kansalaisuuden ja demokratian kasvattajana. Tämä työ ulottuu aina niihin kompetensseihin, joiden harjaantumista demokratiaan tarvitaan. Näitä ovat itsenäinen ajattelu, neuvottelutaito, vuorovaikutustaito, väkivallaton konfliktinratkaisu, loogisen keskustelun säännöt, erilaiset viestinnän valmiudet muutamia mainitakseni.

Uskon, että näillä rintamilla saadaan lähiaikoina paljon aikaan. Politiikkaohjelman uskottavuus mitataan siinä, saako aktiivisen kansalaisuuden hyväksi tehtävä kasvatustyö oikeankokoiset voimavarat.

Kansalaisyhteiskunnan elpyminen

Ralf Dahrendorf sanoo eräässä oivaltavassa kirjoituksessaan, että demokratian sosiaalinen perusta on kansalaisyhteiskunta. Siksi demokratian vahvistamisen tulee alkaa kansalaisyhteiskunnan elvyttämisestä. Uskon, että hän on hyvin perustavalla tavalla oikeassa.

Kansalaisyhteiskunnalla tarkoitetaan ns. kolmatta sektoria, jonka tunnuksia ovat riippumattomuus hallituksesta (NGO), vapaaehtoinen osallistuminen ja voittoa tuottamaton luonne. Sen pohjoismainen ydin on yhdistys. Kansalaisyhteiskunta on ehkä keskeisin sosiaalisen pääoman generaattori.

Demokratian kannalta sosiaalinen pääoma on – Michael Edwardsia lainaten - kyky toimia yhdessä yhteisten päämäärien puolesta ja kansalaisyhteiskunta paikka, jossa näitä päämääriä kehitetään ja arvioidaan. Päämäärien toteutuksessa tarvitaan valtiota ja markkinoita, mutta ei kansalaisyhteiskunnan herroina vaan sen palvelijana.

Suomeen syntyi 1800-luvun lopulla alkaneen kiihkeän kehityksen tuloksena vahva ja moniulotteinen kansalaisyhteiskunta, jolle suuret kansalliset järjestöt antoivat selkärangan. Sen ensimmäinen voimannäyttö oli suurlakko, jonka satavuotisjuhlaa vietetään vuonna 2005. Kansalaisyhteiskunta loi itsenäistymisen henkisen pohjan ja demokratiaan tarvittavan käytännöllisen osaamisen. Näiden ilmeinen eroosio viime vuosikymmeninä on todellinen ongelma.

Liian usein tilanne on se, että pienentyvä järjestövastuullisten joukko kokee yhä mittavampia haasteita. Yksi niistä on julkisen vallan pyrkimys valjastaa järjestöt paikkaamaan omaa avuttomuuttaan.

Tähänkin voidaan vaikuttaa, jos halutaan. Tarvitaan monia asioita, joihin pitäisi ripeästi käydä käsiksi. Julkisen vallan ja kansalaisyhteiskunnan suhteessa on paljon epäselvää. Tulisi kirjata uudelleen se, mitä molemmat voivat toisiltaan kohtuudella odottaa.

Niin ikään tarvitaan mittava kansalais- ja järjestötoiminnan koulutusohjelma ja sen taustaksi paljon tutkimustietoa. Tavoitteena on järjestötyön uudistaminen nykypäivän odotusten, vaatimusten ja mahdollisuuksien mukaiseksi. Tässä yhteydessä myös järjestötyön säädöspohja kannattaa perata yksiselitteiseen kuntoon.