Kohti säällistä demokratiaa

Esitykseni teemana on kaipuu rauhallisesti etenevään demokratiaan. Ehkä sitä voisi nimittää myös säälliseksi kansanvaltaiseksi menoksi. Toivoakseni kaipuuni on muutakin kun armelias merkki vanhenemisesta. Yhteisöllisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin näyttää tosin liittyvän tietty rytmisyys tai dialektiikka. Ajoittain nousee esiin Sturm und Drang, myrsky ja kiihko. Uudistajat haluavat pannan ”koko programmin toimeen”, kuten Lauri Kivekkään uljas tavoite kuului. Aikansa kiihkottuaan politiikan myrskykausi laantuu apaattiseksi välinpitämättömyydeksi, jossa kukaan ei tunnu piittaavan toisistaan mitään.

Ikäluokkani on ehtinyt kokea molemmat ääripäät. Sotien jälkeisessä jälleenrakennuksen Suomessa velloivat vahvat poliittiset jännitteet, mutta sodan jalkoihin syntynyt nuoriso ei niistä innostunut. Tuomas Anhava tiivisti sen tunnot ytimekkäästi: ”Älä kohota aatteen lippua. Se kiedotaan arkkusi ympärille.”

Aatteellinen hiljaisuus pohjusti 1960-luvun kuohuvaa radikalismia, jonka johtotähti oli kaikenlainen vapaus ja jota suurten ikäluokkien paino vauhditti. Radikalismi muuttui vähitellen poliittiseksi ja jähmettyi lopulta puolueiden asemasodaksi. Silti suuri osa 60-luvun tavoitteista toteutettiin. Hieman tympeään 70-lukuun liittyy myös ylilyöntejä ja harhapolkuja, yhtenä vaikeasti ymmärrettävä nuorison isänmaallisen vaiston turmeltuminen. Aatteellinen asemasota hiipui 1900-luvun lopun syvän yhteisöllisen apatian aalloksi.

Aktiivisuuden ja apaattisuuden kausia näyttää säätelevän ellei ihan globaali niin ainakin länsimaisen sivilisaation sisäinen metronomi. Näin näyttää olleen aina; vain viive, jolla uudet aallot tulevat Suomeen, on lyhentynyt. Vaikutelmani kuitenkin on, että me otamme aallot, nousut ja laskut, ehdottomammin ja totisemmin kuin olisi viisasta.

Tässä jo vertailu Ruotsiin on havainnollinen. Viime vuosina Ruotsi on kokenut samat heikkenevän osallistumisen ongelmat kuin Suomikin, mutta on koko ajan työskennellyt asian kanssa. Maalla on oma demokratiaministeri, demokratian tilasta tehdään aika ajoin laajoja selvityksiä, kehitetään sofistikoituneita demokratian tilan mittareita, demokratialla on etusija kansansivistyksen tavoitteissa, maan hallitus antaa aika ajoin demokratian kokonaiskatsauksia ja tekee esityksiä paremmiksi käytännöiksi jne.

Varmaan myös jatkossa koemme milloin myrskyn ja kiihkon, milloin apaattisen välinpitämättömyyden kausia. Kaipuuni säälliseen demokratiaan tarkoittaa sitä, että tietoisesti pyrkisimme ylläpitämään vakaata demokratiaa Suomessa. Apatiankin kausina tulisi sitkeästi vahvistaa kansanvallan pohjaa ja ylläpitää aktiivisen kansalaisuuden harrastusta. Demokratian vakaus varjelisi samalla ylilyönneiltä ja vahingoilta, joita aktiivisuuden huippuaikoina helposti syntyy.

Viime vuosikymmenien henkisiä tunnuksia ovat olleet yksilöllisyys ja vapaus. Me koemme ne – eikö totta – edelleen tärkeiksi, tavallaan saavutetuksi eduksi. Niistä ei pidä luopua. Mutta kiinnostavaa on, että yksilöllisyys ja vapaus on alkanut saada rinnalleen tuoretta kiinnostusta yhteisöllisyyteen ja vastuuseen. Yksilöllisyyttä voi toteuttaa myös yksilöllisyyden sallivissa yhteisöissä. Sellaisen yhteisöllisyyden aika on tullut. Tulkintani onkin, että sivuutimme yhteisöllisen toiminnan apatian aallon pohjan joskus 1990-luvun jälkivaiheilla.

Heräävästä yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta kiinnostuksesta on monia merkkejä. Yksi niistä on kymmenen vuotta sitten alkanut ja räjähdysmäisesti kasvanut kiinnostus sosiaaliseen pääomaan. Se on perimmiltään uusi nimitys sille, mitä ennen sanottiin kansalaishyveiksi tai kunnon kansalaisuudeksi. Sosiaalisen pääoman määrää mitataankin kansalaistoiminnan ja yhteiskunnallisen toiminnan määrällä. Sosiaalisesta pääomasta ilmestyy jo yli 300 tieteellistä artikkelia vuodessa. Asia on useiden kansainvälisten järjestöjen ja myös Suomen Akatemian tutkimusohjelmassa.

Sosiaalisen pääoman teoriat antavat ajatusvälineitä ymmärtää sitä, miksi aktiivinen kansalaisuus, kansalaisyhteiskunta, kansalaisvaikuttaminen ja viime kädessä toimiva demokratia ovat perustavan tärkeitä asioita. On yhä enemmän todisteita siitä, että ihmisten väliset yhteydet ja näissä yhteyksissä kasvava luottamus ja vastavuoroisuus ovat sekä toimivan yhteiskunnan että myös toimivan talouden välttämätön perusta. Ilman luottamusta ei synny yhteystyötä ja ilman yhteistyötä ei saada paljoakaan aikaan.

Vastaavasti heikko sosiaalinen pääoma saa aikaan kielteisiä sosiaalisia seurauksia. Tunnettu on sen yhteys kasvavaan rikollisuuteen, lasten pahoinvointiin ja ihmisten terveyteen, mutta myös korruptioon, veronkiertoon, julkisen hallinnon heikkoon toimintaan ja viimekädessä myös markkinoiden toimintaan. Niin ikään sosiaalinen pääoma vaikuttaa siihen, miten hyviä tuloksia koulutuksella saadaan aikaan. Henkinen ja sosiaalinen pääoma tukevat toisiaan. Tiedot nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä. Miten sosiaalinen pääoma syntyy? Mikä sitä turmelee? Voidaanko sitä oppia ja opettaa?

Vanhasen hallituksen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmalla on hieno tilaisuus olla mukana uuden yhteisöllisyyden aallossa ja ehkä vauhdittaakin sitä. Kansalaistoiminta ja kansalaisvaikuttaminen on tietysti perimmiltään kansalaisten asia, mutta valtio voi olla osaltaan luomassa sille edellytyksiä.

Valtio voi ohjata ja rahoittaa kansalaisvaikuttamisen tutkimusta ja kehittämistä. Se voi herättää koulussa ja aikuiskasvatuksessa kysymyksen siitä, miten niiden keinoin tuetaan kasvua aktiiviseen kansalaisuuteen. Valtio voi pitää huolta kansalaisyhteiskunnan, erityisesti kansalais- ja järjestötoiminnan suotuisista edellytyksistä. Valtio voi vahvistaa edustuksellista demokratiaa ja sen käytäntöjä. Se voi kehittää uusia kansalaisten kuulemisen, aloitteellisuuden ja osallistumisen muotoja täydentämään edustuksellista demokratiaa, osin käyttämällä hyväksi tieto- ja viestintätekniikkaa. Valtion tulee pitää huolta demokratian rakenteiden ajanmukaisuudesta. Kaikki tämä on politiikkaohjelman sisältöä sen eri hankkeissa.

Allianssi ja sen kokoamat nuorisojärjestöt ovat säällisen demokratian kannalta monin tavoin ratkaisevassa asemassa. Allianssi on pitänyt sitkeästi yllä harrastusta yhteisiin asioihin myös eletyt apatian vuosikymmenet. Sen kokemus on kullanarvoista nyt, kun kansalaistoimintaan haetaan uutta vauhtia.

Tiedämme, että nuoruus on monen muun asian ohella ratkaisevaa aikaa aktiivisen kansalaisuuden kehitykselle. Tarvitaan perustiedot, jotka ovat välttämätön mutta eivät vielä riittävä edellytys. Aktiivinen kansalaisuus opitaan ennen muuta osallistumalla toimintaan. Erityisen pitkävaikutteisia ovat liikunnan ja urheilun, taiteen ja kulttuurin, oppilaskuntatoiminnan ja järjestötoiminnan antamat kansalaistoiminnan valmiuden ja vaikutteet. Sama koskee sosiaalista auttamista. Ne ovat samalla sosiaalisen pääoman keskeisiä generaattoreita. Koulun, kansalaistoiminnan ja nuorisotoiminnan yhteistyöllä voi saada paljon aikaan.