Tietoyhteiskunta viittaa Suomessa kahtaalle: yhteiskuntaan, jossa tieto- ja kommunikaatiotekniikan merkitys on keskeinen ja yhteiskuntaan, jossa toiminnat perustuvat yhä enemmän sekä ihmisissä että laitteissa olevaan tietoon. Molemmat ovat liikenteen kanssa olleet keskeinen mahdollistaja sille, että ei ainoastaan kauppa vaan myös tuotanto on verkostoitunut globaalisti. Samalla muuttoliike kasvaa, osin taustanaan teollisissa maissa romahtanut syntyvyys.

Tämä kaikki tuo ennen näkemättömiä tehokkuusetuja, mutta myös kasvavat haittansa. Niiden hallitsemiseen eivät etenkään pienen valtion voimat riitä. Syntyy kansallisvaltiota suurempia toimijoita, joista meille tärkein on Euroopan unioni. Kehitys asettaa ankaraan muutospaineeseen sen käsityksen suvereenista kansasta ja kansalaisesta sekä näiden hallitsemasta kansallisvaltiosta, mikä on ollut etenkin pohjoismaissa saavutettu etu yli sadan vuoden ajan.

Tanskalainen tutkija Ove Korsgaard tarjoaa äsken ilmestyneessä väitöskirjassaan Kampen om Folket ongelmaan kiinnostavan analyysin ja joitakin ratkaisuesityksiä. Nykyinen käsite alkoi syntyä pari sataa vuotta sitten. Keskeisenä virittäjänä oli käsitteiden kansa ja sivistys nykymerkityksen esittänyt Herder, jonka oppi levisi lähes koko Eurooppaan ja tuli nopeasti myös Suomeen täydellä voimalla. Syntyneessä käsityksessä kansalla oli kolme ulottuvuutta:

• kansa (etnos) eettis-kulttuurisena arvoyhteisönä osinaan etninen, kielellinen, sosiokulttuurinen ja uskonnollinen yhteenkuuluvuus,
• kansa (demos) juridis-poliittisena arvoyhteisönä ja suvereenina itsensä hallitsijana ja
• kansa sosiaalisena arvoyhteisönä, jossa jokaisesta pidetään huolta siksi, että hän kuuluu kansaan.

Nämä kolme ”kansaa” ovat kietoutuneet tiiviisti yhteen ja niiden varaan on useissa Euroopan maissa rakentunut kukoistava kansallisvaltiollinen elämä. Suomessa kehitys on ollut poikkeuksellisen ilmeinen. Snellmanin ohjelma lähti rakentamaan omakielistä kansallista kulttuuria, jota osaltaan tuki syntyvä kansalaisyhteiskunta. Näiden varaan kasvoivat itsenäisyyden edellytykset. Koulu ja myöhemmin yleisradio pitivät huolta yhtenäisen kansallisen kulttuurin kehityksestä. Jo varhaiset johtomiehet olivat hyvin tietoisia siitä, että kansa voi syntyä vain oikeudenmukaiseksi koetun sosiaalisen tasa-arvon pohjalle. Historiamme näyttää myös, mitä tapahtuu, jos tässä epäonnistutaan.

Snellmanin kuulu teesi väitti, että ”med våld kan Finland ingenting göra, bildningens kraft är dess enda frälsning”. Sittemmin väkivaltaakin tarvittiin. Itsenäisyyspäivien vahvistama Suomen suuri kertomus kertoo yksinäisestä pienestä kansasta uhkaavassa maailmassa. Kansa selviytyy ylivoimaisestakin vihollisesta varjeluksen, mutta myös kansallisten arvojensa, sisunsa, kekseliäisyytensä, uhrivalmiutensa ja yksimielisyytensä turvin.

Kansaan kohdistuva muutospaine ilmenee EU:ta koskevissa äänestyksissä, joissa syntyy rintamalinja Suomen kansan puolustajien ja kansan vähättelijöiden välille. Tuntuu kuin kansalaisena joutuisi valitsemaan isänmaallisen kansanvaltaisen suomalaisuuden ja epämääräisen demokratiavajeisen eurooppalaisen eliitin välillä. Paine ahdistaa ainakin minun hyvää elämääni tietoyhteiskunnassa. Miten tämän ahdistuksen voisi ratkaista? Mihin tässä maailmassa voi perustaa identiteettinsä? Mihin kansalaisuuteen kansalaiskasvatus kasvattaa?

Dynaaminen käsitys kansasta

Korsgaardin mukaan ongelmalla voi olla kolme ratkaisua: Kansasta kulttuurisena, poliittisena ja sosiaalisena yhteisönä pidetään tiukasti kiinni (kuten monet EU-äänestysten EI –liikkeet tai uuskansalliset liikkeet tekevät). Tai käsitys Suomen kansasta hylätään eurooppalaisen tai kosmopoliittisen identiteetin hyväksi (kuten KYLLÄ -liikkeet usein tekevät). Tai löydetään ongelmaan jokin kolmas tie, jossa käsitys kansasta kehittyy niin kuin se on tehnyt ennenkin.

Korsgaard uskoo, että on edelleen hyödyllistä puhua Tanskan kansasta. Mutta on tullut aika irrottaa etnoksen ja demoksen tiivis yhteenkuuluvuus. Ajatus ei ole Suomessakaan kokonaan uusi. Meillä on ollut vanhastaan kolmekin kieliyhteisöä, kaksi kansankirkkoa ja useita vahvoja kulttuuri-identiteettejä. Näiden välillä on jännitteitä, mutta kaikki me kuulumme tasavertaisina ja innoissamme samaan Suomen kansaan.

On myös hylättävä käsitys, jonka mukaan ihminen voi kuulua vain yhteen demokseen. Suomen kansan jäsenyys ja Euroopan kansan jäsenyys eivät sulje pois toisiaan eivätkä kummatkaan sulje pois maailmankansalaisuutta.

Korsgaard sanoo, että tulevaisuuden suuri ja varmasti tuskallinenkin haaste on vastata siihen, (1) miten etnis-kulttuurisen kansayhteisön ja poliittisen kansalaisyhteisön välinen suhde kyetään hoitamaan. Niinikään haaste on kysyä, (2) mikä kasvatusjärjestelmä voi parhaiten edistää niiden kansalaiskompetenssien kehittymistä, jotka ovat välttämättömiä toimintakykyiselle ja erilaisuutta suvaitsevalle demokratialle. Nythän koko kysymys unohdetaan ja koulu keskittyy kehittämään tuotantoelämässä tarvittavia kompetensseja. Yritän tehdä joitakin johtopäätöksiä vastauksena näihin haasteisiin.

1.
Kansa on yhä monikulttuurisempi. Se tarkoittaa, että jokaisella kulttuurilla on oikeus kehittää itseään, arvojaan ja erityislaatuaan. Se on myös protestanttisilla suomenkielisillä, joiden arvoista kukaan muu ei pidä huolta. Toisten kulttuurien vastustaminen on perimmiltään oman kulttuurisen itsetunnon heikkoutta.

2.
Suomen kansa on ennen muuta juridis-poliittinen yhteisö. Sen jäsenet noudattavat samoja lakeja ja heillä on samat poliittiset oikeudet. Kansa koostuu kasvavasta määrästä eri kulttuureja. Suomen kansa hallitsee lakiensa mukaan Suomen valtiota. Suomen valtio on menettänyt suvereniteettiaan sekä alas- että ylöspäin, mutta on silti merkittävä toimija asioidemme hoitajana ja kansainvälisenä vaikuttajana.

3.
Suomen kansalaisuus on ja varmasti pysyykin tärkeimpänä kansalaisuutenamme. Mutta tosiasiassa me olemme Maastrichtin sopimukseen mukaan myös Euroopan unionin kansan jäseniä ja sen kansalaisia. Ja jos kansalaisuus määritellään vielä väljemmin yhteisön jäsenyydeksi, saamme viisiportaiseksi kerrostuvan käsityksen kansalaisuudesta:

• lähiyhteisöt ja kansalaisyhteiskunta,
• kuntalaisuus
• Suomen kansalaisuus,
• Euroopan unionin kansalaisuus ja
• maailmankansalaisuus.

4.
Suuri kertomuksemme urheasta pienestä Suomesta uhkaavassa maailmassa on historiallisesti ja ehkä edelleen totta, mutta aivan liian ahdas, etninen ja defensiivinen, jotta sillä pärjää nykymaailmassa. Tarvitsemme uuden kertomuksen Suomesta maailmassa. Tunnistamme siinä ylpeänä oman ominaislaatumme ja historiamme, mutta tavalla, jossa silti olemme luonteva osa eurooppalaista yhteisöä ja vielä enemmän, tunnistamme globaalin kohtalonyhteyden. Sellaista kertomusta tarvittaisiin myös kansalaiskasvatuksen tarpeisiin.

Kansalaisuuden kompetenssit ja sosiaalinen pääoma

Kansalaisoppimisessa kansalaisuuden kaikki tasot tulee ottaa asianmukaisesti huomioon. Kasvatuksen kannalta peruskysymys on niiden kompetenssien kehittäminen, joita aktiiviseen ja demokraattiseen kansalaisuuteen eri tasoilla tarvitaan. Korsgaard esittää kompetensseista seuraavan luettelon:

• kyky kommunikaatioon ja dialogiin,
• kyky elää toisten kanssa yhdessä,
• kyky ratkaista konflikteja väkivallattomasti,
• kyky neuvotella rakentavasti,
• kyky tunnistaa ja hyväksyä erilaisuutta,
• kyky ottaa osaa julkiseen keskusteluun sekä
• kyky käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa.

Viimeksi Anna Halme on Lahden kansanopistoa koskevalla tutkimuksella osoittanut, miten upealla tavalla alkuajan kansanopisto kehitti kaikkia Korsgaardin kuvaamia kansalaisuuden kompetensseja. Se mm. perusti tavallaan ”harjoituskansalaisyhteiskunnan” opiston piiriin omine Martta-kerhoineen, maanviljelysseuroineen ja kunnanvaltuustoineen. On helppo ymmärtää, miten opiston vaikutus säteili aikansa kansalaisyhteiskuntaan, osuustoimintaan, kunnalliseen ja myös valtiolliseen elämään.

Periaatteessa kysymys on koulutuksen kyvystä kehittää sosiaalista pääomaa, ennen muuta kanssakäymisessä syntyvää luottamusta ja vastavuoroisuutta. Varmasti tässäkin toimii laajenevien renkaiden teoria: kansalaisuuden on kehityttävä lähellä ja omassa ympäristössä, jotta se voi heijastua kauas.

Nykyisten kasvattajien haasteena on kehittää kansalaiskompetenssien kehittämisen ammattitaito nykypäivän maailmassa. Kansalaisopinnot ja tietoyhteiskuntaopinnot ovat hyvä lähtökohta. Haaste on ilmeinen: vahvan osallisuuden ja vahvan sosiaalisen pääoman yhteiskunta, jossa voimme kruksata iloisesti korkeat arvot sosiaalista pääomaa koskevan mittauksen kaikkiin osioihin. Englannin tilastotoimisto mittaa sosiaalista pääomaa seuraavasti:

• Kansalaistoiminta (social participation) (kuuluminen kulttuuri-, vapaa-ajan ja sosiaalisiin ryhmiin, osallistumisen määrä ja voimakkuus, vapaaehtoinen työ edellisissä sekä uskonnollinen aktiivisuus)
• Kansalaisvaikuttaminen (civic participation) (käsitys kyvystä vaikuttaa tapahtumiin, paikallisia tai kansallisia asioita koskevat tiedot, yhteydenpito virkamiehiin tai poliitikkoihin, osallistuminen paikallisiin toimintaryhmiin ja halukkuus äänestää)
• Sosiaaliset verkostot ja tuki (sukulaisten, ystävien ja naapureiden näkeminen ja heidän kanssa puhuminen, virtuaaliset verkostot, läheisten ja lähellä elävien ystävien ja sukulaisten määrä, saatu ja annettu apu, käsitys elämän hallinnasta ja tyytyväisyydestä)
• Vastavuoroisuus ja luottamus (luottamus itsen kanssa samanlaisiin ihmisiin, luottamus itsen kanssa erilaisiin ihmisiin, luottavaisuus eri tason instituutioiden toimintaan, palvelusten tekeminen ja vastaanottaminen, käsitys yhteisistä arvoista)
• Näkemys paikallisesta alueesta (näkemys fyysisestä ympäristöstä, paikalliset palvelut, alueella elämisen nautinnollisuus ja rikollisuuden pelko)

Tätä kutsuisin hyväksi elämäksi.

Tieto(tekniikka)yhteiskunta ja kansalaisuus

On itsestään selvää, että tietotekniikka on parantanut ja monin osan mahdollistanutkin aktiivisen kansalaisuuden eri tasoilla. Se voi vahvistaa paikallista ja kansallista kansalaistoimintaa ja kansalaisvaikuttamista. Se helpottaa eurooppalaisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan syntyä.

Todella suuri kysymys on, miten virtuaaliset yhteisöt kehittävät demokratian kompetensseja, erityisesti yhteistyökykyä ja suvaitsevaisuutta. Sosiaalisen pääoman teoria saattaa auttaa tämän ymmärtämisessä. Sen mukaan sosiaalinen pääoma koostuu kolmesta elementistä:

• Strukturaalinen tarkoittaa ylipäätään ihmisten välille syntyviä yhteyksiä.
• Relationaalinen tarkoittaa näissä yhteyksissä syntyvää ja niihin keräytyvää toisten tuntemusta, mainetta, arvostusta, luottamusta ja vastavuoroisuutta.
• Kongnitiivinen tarkoittaa näissä yhteyksissä kasvavaa yhteistä kieltä, yhteistä tapaa ymmärtää asiat samalla tavalla.

Tieto- ja kommunikaatiotekniikka on erinomainen tapa rakentaa yhteyksiä. Se on hyvä väline pitää yhteyttä silloin, kun osapuolten luottamus on valmiina ja kun heillä on yhteinen kieli. Tämäkään ei välttämättä edellytä henkilökohtaista tuntemusta. Pienten lasten äidit ovat hyvä esimerkki ryhmästä, jossa yhteinen elämäntilanne ja sama kokemustausta luo keskinäisen ymmärtämisen pohjan. Mutta uskon, että pääsääntöisesti luottamus ja yhteinen kieli joudutaan vielä pitkään ja kenties ainakin hakemaan kasvokkaisella aidolla kohtaamisella. Siksi minusta pitäisi tietoisesti kehittää verkkokansalaisuuden ja välittömän kansalaisten kohtaamisen yhdistelmiä. Tämä koskee ja kenties aivan erityisesti oppimista, joka hyvin oleellisesti on sosiaalinen asia. Tulevaisuudessa osaamme yhdistää nykyistä harvemmat mutta pidemmät intensiiviset yhdessäolojen jaksot ja ITK:n tarjoaman yhteydenpidon kokonaisuudeksi.

Pidän itsepintaisesti useasta syystä kiinni käsityksestä, jonka mukaan tietoyhteiskuntaohjelma ja kansalaisvaikuttamisen ohjelma ovat myönteisessä jännitteessä keskenään. Tietotekniikan kieli välittää parhaimmillaankin vain kapean saran inhimillisen kommunikaation rikkaudesta. Monien alakulttuurien maailmassa asioiden ymmärtäminen samalla tavalla on yhä vaikeampaa. Verkkoyhteisössä vaanii aina luottamuksen karkeankin väärinkäyttämisen vaara. Siksi aito kohtaaminen on ja pysyy vuorovaikutuksen perustilanteena. Mutta tätä kohtaamista voidaan monin tavoin pohjustaa ja rikastaa tietotekniikan keinoin. Yhdessä niihin sisältyy suuri lupaus.