Toimiiko demokratia?

Otsikkoni kysyy, toimiiko demokratia. Vastaukseni on, että kyllähän se toimii, vaikka päivä päivältä ihmettelen enemmän, miten se on mahdollista. Parin kolmen viime vuosikymmenen aikana monet demokratian keskeiset edellytykset ovat kuihtuneet, osa lähes olemattomiin.

Kansalaisten osallistuminen seuraa ilmeistä aaltoliikettä, jossa vahvan osallistumisen kaudet vaihtelevat vähäisen osallistumisen aikojen kanssa. Me suomalaiset elämme tässä mukana, mutta tulkintani mukaan ilmiöt ovat meillä äärevämpiä kuin useissa muissa maissa.

Sodan jälkeinen aika elettiin ymmärrettävää vähäisen osallistumisen kautta, jos kohta silloin käytiin tärkeitä keskusteluja demokratiakasvatuksesta. Taustana oli juuri äskeinen kokemus demokratian luhistumisesta. Kun kansa menettää kyvyn hallita itse itseään, se johtaa feodalismiin, turvan hakemisen auktoriteeteista. Niillä on suuri taipumus ennen pitkää käyttää valtaansa väärin. Savuavien raunioiden ja keskitysleirien, leskien ja orpojen Eurooppa oli siitä paljon puhuvana todistuksena.

Olemme niistä päivistä kokeneet demokratian valtaisan voittokulun, ensin Keski- ja sitten Etelä-Euroopassa, viimeksi Itä-Euroopassa ja maailmanlaajuisestikin.

Samaan aikaan myös vakiintuneissa demokratioissa on alkanut esiintyä huolestuttavaa edustuksellisen demokratian heikkenemistä mittareinaan vaikkapa äänestysprosentit, puolueiden jäsen- ja aktivistimäärät sekä vaaleilla valittujen instituutioiden arvostus. Tämä havaitaan kaikkialla teollisessa maailmassa, mutta Suomi kulkee osittain omaa polkuaan. Tämän huomaa hyvin, kun lukee Anu Mutasen selvitystä (oikeusministeriön julkaisu 2004:5) Ruotsin, Norjan ja Tanskan toimista, joilla on myös viime vuosikymmenet systemaattisesti vahvistettu aktiivista kansalaisuutta ja demokratian toimintaa.

Suomessa yhteiskunnallinen aktiivisuus ajautui 60-luvun kuohunnan jälkeen 70-luvulla mahdottomuuksiin. Monet instituutiot, niistä tärkeimpänä koulu, pelästyivät ja löivät niin sanotusti luukkunsa kiinni. Demokratia jäi sananmukaisesti oman onnensa nojan. Tämän seuraukset alkavat nyt näkyä selvästi. Kansainväliset vertailut osoittavat, että vaikka missään Euroopassa ei ole juhlimista nuorten osallistumishalukkuuden ja –valmiuden suhteen, Suomi eräin osin on tässä suhteessa Euroopan selvästi heikoin maa.

Kun aktiivisuuden kansalaisuuden ja demokratian mittareita tutkii, jää todella ihmettelemään, miten kansallinen päätöksentekokykymme toimii niin hyvin kuin se edelleen toimii. Syynä voi olla se, että 60- ja 70-luvut ongelmineenkin synnyttivät joukon, joka on kyennyt ylläpitämään demokratian arvoja ja osaamista. Mutta ennen pitkää tämäkin polvi väistyy. Näen demokratian perusteiden vahvistamisessa ajankohtaisen suuren haasteen, jos Suomi jatkossakin pyrkii olemaan ”valtiota muodostava kansa”, mitä kykyä vielä Dostojevski Suomen osalta epäili.

Nostan kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman näkökulmasta esiin suurimmat kipukohdat ja haasteet.

Koulu ja aikuiskasvatus

Jokseenkin jokainen kasvatusfilosofi sitten antiikin päivien on tähdentänyt kansalaiseksi kasvamisen merkitystä. Kansalaisuus ei kehkeydy itsekseen. Demokratia on niin vaativa tapa hallita, että vanhan sanonnan mukaan demokratian tehtävä on kasvattaa ihmiset, jotka kykenevät demokratiaan. Lähtökohtana on harjaantuminen aktiivisen kansalaisuuden kompetensseihin. Erityinen painoalue on ammattikoulutus. Koulun osalta onkin tapahtumassa paljon mm. opettajakoulutuksessa ja erilaisin kampanjoin. Meillä Pohjoismaissa on myös hieno grundtvigilaisen kansansivistyksen perinne, joka kykeni upealla tavalla kehittämään kansalaiselämässä tarvittavia tietoja ja taitoja ja jolla oli valtava vaikutus pohjoismaisten yhteiskuntien kehitykselle. Tämäkin perinne on heikentynyt, vaikka sen instituutiot ovat edelleen voimakkaita ja antavat kehittämiselle hyvän pojan. Erikseen on mainittava eläkeiän kasvavat tarpeet. Kansalaisuudesta ei jäädä eläkkeelle. On oma tehtävänsä tukea täyttä kansalaisuutta nopeasti muuttuvassa maailmassa aktiivisen eläkeiän ajan.

Nuorten osallistuminen

Koulun ohella harrastus- ja järjestötoiminta on keskeinen aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamisen ympäristö. Tiedetään, että aktiivisuuteen tarvitaan tietyt tiedot, mutta kukaan ei ole tullut tiedolla aktiiviseksi. Osallistuminen opitaan osallistumalla. Pitkävaikutteisin kokemuksia antavat urheilun (reilun pelin säännöt), yhteismusisoinnin ja muun kulttuuritoiminnan, sosiaalisen auttamisen, erilaisten ympäristö- ym. hankkeiden ja oppilaskuntatoiminnan kokemukset. Jokaiselle nuorelle tulisi turvata mahdollisuus johonkin harrastukseen, missä tarvitaan perheiden, järjestöjen, nuorisotoimen sekä koulun ja sen kerhotoiminnan yhteistyötä.

Kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunta on demokratian sosiaalinen pohja. On esitetty perusteltuja ajatuksia, joiden mukaan demokratian vahvistaminen tulee alkaa kansalaisyhteiskunnan elvyttämisestä. Kansalaisyhteiskunnalla tarkoitetaan toimintaa, joka on valtiosta ja markkinoista vapaata, joka ei pyri voittoon, jonka sisällön osallistujat päättävät itse ja johon he osallistuvat vapaaehtoisesti. Pohjoismainen perusinstituutio on yhdistys. Kuva kansalaisyhteiskunnasta on tänään moniulotteinen. Useat vanhat kansalaisjärjestöt toimivat ikääntyvien vastuunkantajien varassa ilman uutta verta. Toisaalta uusia järjestöjä syntyy. Oma kysymyksensä on ns. virtuaalisten yhteisöjen ja verkkokansalaisuuden merkitys. Joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että tarvitaan erityisiä yhdistystoimintaa elvyttäviä toimia, niistä ehkä tärkeimpänä vapaaehtoistyön aktivoimisen ja johtamisen osaamista.

Puolueet

Puolueilla on edustuksellisessa demokratiassa keskeinen merkitys. Niillä on ainakin kolme tehtävää. Puolueet prosessoivat sisäisen keskustelunsa ja ohjelmatyönsä avulla kansalaisten kokemukset ja odotukset, käydyn yhteiskunnallisen keskustelun ja yhteiskunnan muutosten mukanaan tuomat haasteet sellaiseen muotoon, jossa niitä voidaan käyttää kansallisessa ja kansainvälisessä, nykyään myös ylikansallisessa päätöksenteossa. Ne toimivat uusien luottamushenkilöiden kasvuympäristönä. Ja kolmanneksi ne organisoivat tekemänsä perustyön pohjalta vaalityön, jonka pohjalta voimme päättää, minkälaisin ajatuksin ja henkilöin meitä seuraava kausi johdetaan.

Tilastokeskuksen tietojen mukaan enää kaksi prosenttia ihmisistä osallistuu puolueiden toimintaan. Lukema oli 1981 vielä seitsemän prosenttia. Voiko näin kapea sosiaalinen pohja mitenkään riittää siihen, että puolueet selviytyvät vaativasta tehtävästään? Osa edessä olevaa kansalaisuuden rakennustyötä on se, että me saamme enemmän ihmisiä pohtimaan päätöksenteon tavoitteita puolueiden kokouksiin ja työryhmiin, enemmän ihmisiä osallistumaan kampanjoihin, enemmän ihmisiä asettumaan ehdokkaiksi ja enemmän ihmisiä äänestämään.

Kansalaisten kuuleminen

Oletetaan, että saamme politiikkaan osallistumisen nousemaan vaikkapa takaisin parinkymmenen vuoden takaisiin lukemiin. Kysymykseksi jäävät ne 93 prosenttia? Onko heidän osansa vain äänestää? Riittääkö se aitoon osallisuuteen?

Mielipidetutkimuksista tiedetään, että nämä 93 prosenttia ihmisistä arvostavat vuorostaan mittaus mittaukselta vähemmän edustuksellisen demokratian instituutioita. Kannattaa miettiä, kuinka paljon tässä on kyse siitä, että metsä vastaa niin kuin sinne huutaa. Onko meidän hallintomme ja päätöksentekomme todella aidosti kiinnostunut ihmisistä, heidän ajatuksistaan, toiveistaan ja asiantuntemuksestaan. Kuinka paljon hallinnolla on valmiutta aitoon vuoropuheluun ja neuvonpitoon ihmisten kanssa? Onko meillä siihen keinoja ja välineitä? Näemmekö ihmiset vain epämääräisenä ammattivalittajien armeijana ja lisävaivana, josta yritetään olla mahdollisimman kaukana?

Eri puolilla maailmaa tehdään nykyään paljon työtä näiden kysymysten ratkaisemiseksi. Niissä luodaan erityisiä kansalaisten kuulemisen tai neuvonpidon tapoja. Tietotekniikka tarjoaa uusia keinoja sekä välittää tietoa että saada palautetta. Se on kuitenkin huono keskustelun ja vuorovaikutuksen väline, mistä syystä tietotekniikan keinot tulee yhdistää perinteisiin kasvokkaisiin vuorovaikutuksen tapoihin. Hallinnolla ja koko edustuksellisen päätöksenteon järjestelmällä sen kaikilla tasoilla on edessään suuri haaste kehittää sellaisia menetelmiä, joiden avulla kiinnostuneet kansalaiset voivat osallistua yhteiskunnallisiin prosesseihin ja tuoda niihin oma osaamisensa. Tämä ei rajoita tai korvaa edustuksellista demokratiaa, vaan enemmänkin vahvistaa sitä.