Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma - tavoitteet ja keinot demokratian vahvistamiseksi

Opettajankouluttaja Pauli Arola kirjoitti erinomaisen tarkastelun Helsingin Sanomiin (31.12.2004) otsikolla ”Kansalaistoiminta kouluissa kansanjuhlaksi”. Siinä sivussa Arola piti erikoisena, että ”oikein valtioneuvoston voimin on kansalaisia komennettava olemaan aktiivisia. Meillä on esimerkkejä ylhäältä päin tapahtuvasta ohjailusta aikaisemmiltakin vuosisadoilta, ja sikäli ratkaisu on hyvin suomalainen.” Arola sanoo, että aktiivisuuden pitäisi pohjimmiltaan olla kansalaisten aidosti omaa.

Näin todellakin monet ajattelevat. On kuitenkin niin, että jos aiheessa on jotakin ”suomalaista”, se on jo usean vuosikymmenen ajan kestänyt valtion lähes täydellinen välinpitämättömyys kansalaiseksi kasvamisesta. Anu Mutasen tutkimus osoittaa havainnollisesti, miten paljon muiden Pohjoismaiden hallitukset ovat panostaneet demokratiaan ja sen edellytyksiin.

Demokratian vahvistamisen keskeinen tausta on toisen maailmansodan jälkeen käyty lähes tuskainen keskustelu. Oli juuri koettu demokratian sortuminen suuressa osassa Eurooppaa. Kysyttiin, miten oli mahdollista, että suuri osa sivistynyttä maanosaamme lähti innolla muutaman kahjon diktaattorin kelkkaan. Tuloksena olivat leskien ja orpojen joukot kauniin Euroopan savuavilla raunioilla.

Keskustelun yksi seuraus oli ns. demostrategia, jonka voisi muotoilla seuraavasti: Demokratia on niin vaativa hallitsemisen tapa, että se voi onnistua vain, jos demokratia kasvattaa ihmiset, jotka kykenevät demokratiaa ylläpitämään. Ajattelun seurausta olivat mittavat panostukset demokratiakasvatukseen. Tämä traditio on jatkunut vaihtelevin painoin lähes koko Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ajattelu on selvä myös Suomen perustuslaissa, jossa julkisen vallan tehtäväksi annetaan edistää yksilöiden yhteiskunnallista osallistumista ja mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Strategia on oleellisesti vahvistunut EU:ssa, missä aktiivinen kansalaisuus nousi uudestaan elinikäisen oppimisen tavoitteiden kärkeen vuosituhannen vaihteessa.

Meillä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma on pitkiin aikoihin vakava yritys saada uudestaan yhteys 1970-luvulla katkenneeseen demokratiaperinteeseen. Kysymys ei ole komentamisesta. Muotoilisin perusajatuksen jotenkin seuraavasti: Kansalaiset ovat komentelematta aktiivisia, jos he voivat kannustavassa ilmapiirissä sosiaalistua yhteisöihinsä, jos ajanmukaisia vaikuttamisen keinoja on tarjolla ja jos vuorovaikutus kansalaisten kanssa otetaan kaikilla tasoilla tosissaan. Nämä edellytykset ovat keskeisesti hallitusten vastuulla.

Kuva kansalaisvaikuttamisen tilasta on ristiriitainen ja monia asioita tunnemme huonosti. Esitän kuitenkin joitakin lukuja, jotka kertovat siitä, mitä tapahtuu, kun kansalaiskasvatus jätetään heitteille. Järjestötoiminta on pudonnut oleellisesti pohjoismaisesta vauhdista. Vain uskonnollinen seurakunta- ja järjestötoiminta on ESS -tutkimuksen tietojen mukaan muita Pohjoismaita vilkkaampaa. Esimerkiksi mukanaolo nuoriso-, nais- ja eläkeläisjärjestöissä on runsas puolet muiden Pohjoismaiden keskiarvosta (13/22.3 pros.) Humanitaarisen avun järjestöihin osallistuminen on kolmannesta heikompi (21/31 pros.) Urheilussa ollaan lähellä (37/44). Useissa järjestöissä on vaikea rekrytoida nuoria vastuunkantajia.

Erityisen hälyttäviä ovat Nuori kansalainen -tutkimuksen tulokset. Aineisto on kerätty vuonna 1999 peruskoulun päättäneiltä nuorilta. Sen mukaan Suomen nuoret ovat 28 maan vertailun heikoimpia, kun kysytään tavanomaisen tai sosiaalisesti vastuullisen kansalaistoiminnan arvostusta tai kiinnostusta politiikkaan. Tohtori Anne Birgitta Yeung on omien tutkimustensa pohjalta väittänyt, ettei tutkimus anna kokonaista kuvaa ja että sekä vapaaehtoistyön määrä että etenkin valmius vapaaehtoistyöhön on oleellisesti suurempi. Voi olla, että viime vuosikymmenen loppu oli eräänlainen alakuolokohta ja tilanne on siitä parantunut.

Äänestäjinä suomalaiset astelivat yhtä jalkaa muiden Pohjoismaiden kanssa 1970-luvulle, mutta ovat sitten pudonneet vertailukelpoisissa vaaleissa 10 – 20 prosenttia. Tässäkin keskeinen selittäjä on alle 40 -vuotiaiden huono äänestäminen. Poliittisissa tilaisuuksissa käy ehkä kahdeksan prosenttia suomalaisista, mutta puoluetoimintaan osallistuminen on laskenut parissa vuosikymmenessä kahdeksasta kahteen prosenttiin. Lähes pelottavia ovat luvut, jotka kuvaavat valmiutta poliittiseen ryhmätoimintaan. Suomalaisista tätä koskevaan kysymykseen vastaa ”ehdottomasti kyllä” neljä prosenttia, kun muiden pohjoismaiden keskiarvo on 18 prosenttia.

Tiedot herättävät paljon enemmän kysymyksiä kuin mihin meillä on vastauksia, mikä on yksi syy vuoropuhelun tarpeeseen tutkijayhteisön kanssa. Se on myös syy nostaa kiireesti kansalaisvaikuttamisen tutkimus keskeiseksi painopisteeksi. Olemmeko me siirtymässä johonkin uuteen yksilölliseen post- tai muuhun moderniin tieto- ja viestintäyhteiskuntaan, jossa osallistuminen on käynyt vanhanaikaiseksi? Onko Suomi Pohjoismaiden seurassa tiennäyttäjä? Vai onko Suomessa erityinen kansalaiseksi sosiaalistumisen häiriö, joka ennen pitkää syö nykyisen vankan sosiaalisen luottamuspääoman?

Oma käsitykseni on hinautunut häiriöteorian kannalle. Osallistumisen intensiteetti tosin vaihtelee kaikkialla länsimaissa, mutta kypsä demokratia osaa ottaa sen nousut ja laskut tasaisemmin. Suomessa kiihkeän, lähes raivokkaan osallistumisen kaudet vaihtelevat täydellisen apatian kausien kanssa. Suuri haasteemme ja myös kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman haaste on rakentaa kestävää ja kypsää demokratiaa, joka perustuu kansalaisten laajaan osallistumiseen modernin kansalaisuuden kaikilla tasoilla, paikallisesta kansalliseen ja eurooppalaisesta maailmankansalaisuuteen.

Miten asiaan sitten voi vaikuttaa? Ensimmäinen johtopäätös on, että tuskinpa lakia säätämällä. Kansalaisvaikuttamisen kannalta lakimme ovat joko hyviä tai erittäin hyviä, jopa niin että herra Potemkin olisi niihin tyytyväinen. Valtion keinot liittyvät tutkimukseen, koulutukseen, seurantaan, viestintään ja demokratiapolitiikkaan. Nostan esiin kahdeksan kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman sellaista keskeistä tavoitetta, jotka ovat hallitusten vastuulla.

1. Tutkimus. Ohjelman tilaama selvitys osoittaa, että kansalaisvaikuttamista koskevaa tai sivuavaa tutkimusta kyllä on, mutta hajanaisesti ja suurin katvealuein. Esimerkiksi valtatutkimusta muiden pohjoismaiden tapaan on oleellisesti vähemmän. Samoin puoluetutkimus on vähäistä. Niinikään tarvitaan uutta tietoa ns. tieto- tai viestintäyhteiskunnan ja demokratian suhteesta. Olemme käynnistäneet toimet, joilla tähdätään laajaan kansalaisvaikuttamisen tutkimuskokonaisuuteen. Samassa yhteydessä tehdään esitys suomalaisiksi, mutta kansainvälisesti vertailukelpoisiksi kansalaisvaikuttamisen ja demokratian indikaattoreiksi.
   
   
2. Oppiminen. Kyky toimia demokratian kansalaisena on pitkän sosiaalistumisen prosessin tulosta. Tämä nostaa kansalaiseksi kasvamisen julkisen vallan ykkösasiaksi. Aktiivinen kansalaisuus on kohtuullisen hyvin sekä koulutusta että aikuiskasvatusta (vapaata sivistystyötä) ohjaavassa säädöspohjassa. Iso haaste on tehdä siitä elävää käytäntöä. Tutkimuksen antaman perusteesin ehkä voi muotoilla näin. Aktiiviseen kansalaisuuteen tarvitaan kyllä asianmukaiset tiedot, mutta kukaan ei ole tullut niillä aktiiviseksi. Osallistuminen opitaan osallistumalla, mikä nostaa avainasioiksi oppilaitosten toimintakulttuurin, oppilaskuntatoiminnan, kerhotoiminnan, yhteistyön järjestöjen kanssa esim. järjestöissä opittu tunnustamalla sekä yhteisöllisten oppimismenetelmien (mm. opintokerho) kehittämisen. Tämän mukana viihtyvyyskin paranee. Sekä opetusministeriö että opetushallitus on asiassa hyvin hereillä.
   
   
3. Kansalaistoiminta järjestöissä. Hyvä järjestötoiminta kehittää demokratiassa tarvittavia valmiuksia, toimii yhteiskunnallisen keskustelun tyyssijana ja vahvistaa kansalaisen ääntä vaikuttajana. Kansalaistoiminnan lama kertoo, että asiassa on jotakin, jota me emme osaa. Ei asiaan kyllä ole panostettukaan. Monien kehittämiskeskustemme joukossa ei ole ainoatakaan maailmalla tavallista ”civil society centeriä”, joka kehittäisi kansalaistoimintaa. Alan keskusjärjestöt tekevät hyvää työltä, mutta yliopistoissa kansalaisyhteiskunnan tutkimus on hajanaista, alalla ei ole professuuria, yhtään tutkimusohjelmaa tai maisterinkoulutusohjelmaa. Kuitenkin kansalaisyhteiskunta on laaja-alainen toimija ja työllistäjäkin. Tähän tarvittaisiin pikainen korjaus, missä eduskunta voisi tehdä jotakin.
   
   
4. Julkisuus. On suuri tarve ymmärtää paremmin julkisuuden ja median muuttunut merkitys demokratialle ja kansalaisvaikuttamiselle. Asiaa lähestytään monin tavoin, myös selvittämättä internetin ja digi-TV:n tarjoamia mahdollisuuksia. Pyrimme myös herättämään keskustelua median roolista nykydemokratiassa.
   
   
5. Vaalit. Vaalien ja vaaliaktivoinnin ajanmukainen toimittaminen on yksi keskeisistä oikeusministeriön tavoitteista osana ohjelmaa.
   
   
6. Kunnat. Kunnat ovat keskeinen ja mm. äänestämisen valossa pulmallinen osa suomalaista demokratiaa. Käynnissä on laajempikin valtuuston aseman ja päätösvallan tarkastelu suhteessa mm. palvelutuotantoon. Teemme myös yhdessä Kuntaliiton kanssa kuntien itsearviointia varten mallia siitä, miten demokratiatilinpäätös voitaisiin laatia.
   
   
7. Puolueet. On suuri tarve ymmärtää nykyistä paremmin puolueiden monin tavoin muuttunut, mutta edelleen keskeinen asema edustuksellisessa demokratiassa. Yksi niiden tehtävistä on kansalaiskeskustelun, tutkimustiedon, kansalaisliikkeiden ja muiden vastaavien tulosten prosessoiminen muotoon, jossa niitä voi käyttää päätöksenteossa. Monissa maissa tähän tehtävään on kehittynyt aatepohjaisia think tank –instituutioita, joita Suomessa ei ole. Ohjelma virittää tällaisen toiminnan kokeilun.
   
   
8. Kuuleminen. En usko, että demokratia selviää haasteistaan ilman, että sekä päätöksenteko että hallinto kehittävät tietoisesti ja rohkeasti kansalaisten osallistumisen uusia tapoja. Suomessa hallinnolla on uskomattoman syvä, vanhaa alamaiskulttuuria jatkava tapa päättää asiat ihmisten puolesta, ei ihmisten kanssa. Tämä tarkoittaa, että hallinnon on kaikilla tasoillaan uudella tavalla kiinnostuttava ihmistä ja heidän ajatuksistaan kansalaisina. On kehitettävä kokonaan uusia tapoja, joilla yhä paremmin koulutetut, yhteiskunnallisia asioita miettivät, vaativissa ammateissa kokeneet kansalaiset voivat aidosti osallistua yhteiskunnallisiin prosesseihin.
   
   
9. Demokratiapolitiikka. Ei ole kovin suosittua esittää hallinnon lisäämistä, mutta olisi silti vakavasti harkittava jonkinlaista demokratiapoliittista vastuupaikkaa. Jossakin pitäisi myös politiikkaohjelman jälkeen seurata demokratian indikaattoreita, tehdä selvityksiä ja aloitteita demokratian tilasta, tuottaa valtionhallinnon tarvitsemaa tietoa, ylläpitää kansanvalta-asioiden tiedostoa ja kenties ylläpitää valtionhallinnon hankkeiden palautekanavaa.