Onko sivistys kaupan?

Onko elämä talouselämää? -seminaari

Lama jätti Suomeen tunnetun syvät jäljet. Sosiaalisesti sen seurauksista kärsitään pitkään. Yhtä syvät vaikka heikommin tunnistetut olivat sen jäljet sivistys- ja koulutuspolitiikkaan. Suomen eliitille oli valtava järkytys, kun huolettoman tuhlaamisen vuosikymmenen päättyi talouden kertakaikkiseen romahdukseen. Parhaimmillaan oli tuntien kysymys, ettei valtio joutunut suoritustilaan. Lamasta tähän päivään politiikanteko on kouristuksenomaisesti takertunut ajatukseen siitä, miten taloutta tuetaan kaikin julkisen vallan käytössä olevin keinoin.

Joskus sivistyspoliittisiin asiakirjoihin voi ponnistuksin saada joitakin humanistisempia sanoja, mutta päätöksenteon hetkellä niillä ei ole voimaa. Ennustan, että tilanne entisestään pahenee. Niillä, joilla on taipumusta synkistellä talouden näkymistä, on siihen riittämiin aihetta. Globalisaatioryhmän äskeinen raportti on siitä havainnollinen esimerkki. Jos sen ehdotuksia seurataan, sivistyspolitiikka alistetaan entistäkin tiukemmin palvelemaan talouselämän välittömiä tarpeita. Elämästä tulee talouselämää.

Yritän löytää tälle teesille kaksi vastateesiä. Niistä ensimmäinen tulee historiasta.

Nykyajan sivistyspolitiikka on täsmällisessä äärilaidassa suhteessa siihen suomalaisuusliikkeen sivistyspolitiikkaan, jonka tahdittamana koko Suomi itsenäisenä ja menestyvänä kansakuntana syntyi. Snellman loi sille mahtavan peruspoljennon: Väkivalloin Suomi ei voi mitään, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus. Aloitettiin määritietoinen työ suomalaisen kulttuurin rakentamiseksi: ensin kieli, kirjallisuus ja taide, sitten työ Suomen hyväksi kansalaisena.

Ajatukseen sisältyi vahva kasvatusnäkemys. Nuorisoseuraliike ilmentää sen perusajatusta ja perustettiinkin sen toteuttajaksi kansannuorison keskuudessa tunnuksenaan ”hyvä ihminen ja kunnon kansalainen”. Peruskivenä oli itsenäisen ajattelun halun herättäminen. ”Pantakoonpa nuorison päähän tietoa miten paljon tahansa, se pysyy siellä makasiinitavara-na, ellei älyn toimintaa ole onnistuttu herättämään.” Haluttiin herättää itsetietoisuus, ajatus siitä että ”minä kynnän oman vakoni elämänsarkaan”. Valmiiden mielipiteiden omaksuja on kuin loiseläin, joka ei elä itsenäistä elämää. Tällöin hän ”virtautuu virran mukana, aaltoilee meren mukana, tuntee ja ajattelee niin kuin enemmistö”. Ihminen on voimakkaimpien luon-teiden kaiku. Yhteiskunnalliselta kannalta hän jää suurten liikkeiden välikappaleeksi.

Hyvä ihminen ajatteli itsenäisesti, omien havaintojensa ja kokemustensa pohjalta, mutta kehitti myös muutoin luonnettaan ja lahjojaan. Yhdeksi keinoksi muun harrastustoiminnan ohella tarjoutui seuranäyttämötoiminta, joka kehittää monipuolisesti uskallusta, ilmaisukykyä, taiteentuntemusta, ryhmätyötaitoja, projektitaitoja jne. Tämäkin kuvaa, miten tärkeänä pidetty itsekasvatus ei ollut yksinkasvatusta vaan paljolti yhdessä kasvamista. Muutenkin korostettiin sitä, että ihmisen tuli kuulua ihmiskuntaan toimivana, elämään osaaottavana jäsenenä, ”lähemmin ryhmittyneenä niiden joukkoon, joiden keskuudessa enimmin tunsi mielipiteiden ja harrastusten yhdensuuntaisuutta”.

Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen olivat osa samaa sivistyskäsitystä. Nykykielellä voisi sanoa, että henkinen ja sosiaalinen pääoma tukivat toisiaan. Olen aina ajatellut, että setlementtiliikkeen sivistyskäsityksessä on paljon samaa perusajatusta. Toimintansa yhdeltä osalta se on teollisuusseutujen nuorisoseura. Tämä on yksi syy, miksi viihdyn hyvin sen parissa.

Tämä sivistyskäsitys on elänyt itsepintaista elämää tavallaan koulutuspolitiikan lainsuojattomana joissakin oppilaitoksissa meidän aikoihimme asti. Sivistyspolitiikassa sen paino on pitkään heikentynyt ja sille voi jatkossakin povata vaikeita aikoja. Ihmistä monipuolisesti kehittävät ja sosiaalisuutta virittävät aineet ovat koulussa sivuosassa. Oppilaiden pää täytetään makasiinitavaralla. On mahdollista kuulla alastomia vaatimuksia siitä, että aikuiskasvatuksen rahat pitää panna ammatilliseen koulutukseen, jaa, mitä nyt ehkä joitakin maalauskursseja kesällä. Pelkään pahoin, että vaatimukset vielä painavat päätöksenteossa. Tällöin sivistys on todellakin kaupan, vain niiden ulottuvilla, joilla on varaa ostaa itselleen sivistyssisältöjä.

Onko tähän synkkään tulevaisuudenkuvaan vaihtoehtoja?

Toinen vastateesi ja valonpilkahdus on siinä liikkeessä, joka ponnistelee elinikäisen oppimisen tavoitteiden laaja-alaisuuden puolesta. Yllättävää kyllä, sen liikkeen yksi kotipesä on OECD. Se alkoi ensin puhua itsensä kehittämisestä, yhteisöllisyyden viljelemisestä ja demo-kratiasta myös oppimistavoitteina. Taustan voi tiivistää niin, että elleivät ihmiset ole suhtkoht tasapainoisia, monipuolisia ja luovia, elleivät yhteisöt tuota sosiaalista pääomaa ja luotta-musta, jos yhteiskunnalliset erot rävähtävät liian suuriksi ja jos yhteiskunnan päätöksenteko alkaa takellella, on ihan turha haaveilla pitkän ajan taloudellisesta menestymisestä.

Tässä on juuri nykyajan paradoksi. Kun sivistyselämässä ajetaan yksisilmäisesti taloudellista etua, viedään samalla pohja terveeltä taloudelta.

Uusi ajattelu on itsepintaisesti pyrkinyt niin EU:n kuin kotoiseenkin sivistyspolitiikkaan, ainakin puheissa vaikka ei vielä teoissa. Niissä tavoitteeksi annetaan

• itsensä kehittäminen (personal fulfilment)
• aktiivinen kansalaisuus (active citizenship)
• sosiaalinen eheys (social inclusion)
• työllistettävyys (employability)

Parhaimmillaan tämä kiteytyy kauniiksi visioksi Euroopasta, jossa ”jokainen voi kehittää mahdollisuuksiaan niiden täyteen määrään, jokainen voi antaa oman panoksensa yhteisiin asioihin ja jokainen voi tuntea kuuluvansa johonkin”.

Olisi erittäin tärkeää, että laaja-alainen käsitys sivistyspolitiikan tehtävistä leviäisi myös Suomessa kaikessa toiminnassa, mutta erityisesti vapaassa sivistystyössä. Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen tukevat työllistettävyyttä, usein tehokkaamminkin kuin ahtaasti nähdyt ammatilliset opinnot. Erityinen haaste on panostaa kasvavan osaamisen eriarvoisuuden korjaamiseen, koska se on monen muun eriarvoisuuden syy.

Suomessa ehkä luotetaan liiaksikin lakien voimaan ja kriminalisoinnin arvoon. Mutta kannattaa huomata, että vasta hyväksytty perustuslakimme on laaja-alaisen sivistyskäsityksen liittolainen. Se sisältää keskeiset sanat itsensä kehittäminen, osallistuminen ja vaikuttaminen. Jokaisella Suomen kansalaisella on ”oikeus itsensä kehittämiseen. varattomuuden sitä estämättä”. Julkisen vallan tulee perustuslain mukaan edistää ihmisten yhteiskunnallista osal-listumista ja mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Se, että sivistys on kaupan, on vastoin Suomen perustuslakia. Sivistyksen puolesta voi taistella perustuslakikirja kainalossa. Sivistys kuuluu kaikille. Ehkä juuri nyt sanoman kuulijat ovat kovakorvaisia, mutta nämäkin ajat voivat muuttua. Hyvässä yhteiskunnassa henkinen, sosiaalinen ja taloudellinen pääoma ovat toisiaan tukevassa tasapainossa.