Kansalaisoppimisen nykytila

Kansalaisvaikuttaminen haasteena opettajankoulutukselle
Kansalaisvaikuttamisen teemapäivä

1.
Kansalaisoppimisessa on viime vuosina tapahtunut paljon. Herättäjinä ovat olleet tiedot siitä, että samat suomalaiset koululaiset, jotka PISA -tutkimuksissa tiedollisina osaajina paistattelevat kansainvälisten vertailujen kärjessä, ovat kansalaisosaamisessa jopa vertailujen heikoimpia. Tiedot nuorten äänestämisestä ja järjestöosallistumisesta tukevat käsitystä, että kansalaiseksi sosiaalistumisessa on Suomessa häiriötila.

Heräämistä osoittaa, että aktiivinen kansalaisuus on hyvin esillä uusituissa koululaeissa, asetuksissa, opetussuunnitelmien perusteissa, opettajien täydennyskoulutuksessa ja aikuiskoulutuksen, erityisesti vapaan sivistystyön kehittämisessä. Voidaan keskustella siitä, miten onnistunut oppiaine nimeltä ”aktiivinen kansalaisuus ja yrittäjyys” kummankaan kannalta on ja siitä, pitäisikö oppilaskuntatoiminnasta olla maininta laissa. Mutta pääsääntöisesti kansalaiskasvatuksen säädösperusta on hyvässä kunnossa.

Suuri haaste juuri nyt on, miten kansalaiskasvatus viedään käytäntöön. Tässäkin on paljon myönteistä käynnissä. Opetusministeriö ja opetushallitus ovat lähteneet hyvin päättäväisesti liikkeelle. Suomi halutaan saada hyvään kuntoon niin, että jo seuraava ”Nuori kansalainen” tutkimus osoittaisi vähintään kohtuullisia lukemia. Monet opettajat, sekä vanhat sotaratsut että nuoremmatkin, kokevat, ettei kansalaiskasvatus ole nyt kunnossa ja että aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamisen tukeminen tulee oppia uudestaan. Erinomaisia kokeiluja on käynnissä. Meillä on, jo yksin demokratiahistoriamme takia, kaikki syy palata demokratian kärkimaiden joukkoon. Nythän maailman ensimmäistä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa joudutaan juhlimaan aika kurjassa kunnossa.

Opettajankouluttajat, siis te, hyvät kuulijat, olette tässä avainasemassa. Me tarvitsemme paljon uutta tietoa aktiivisen kansalaisuuden tilasta ja uusiutuvaa osaamista siitä, miten aktiivista kansalaisuutta opitaan. Tarkoituksenani on seuraavassa nostaa esiin muutama ydin- ja kipukohta, joita keskustelussa on nousut esiin.

2.
Maan hallitus on nostanut kansalaisvaikuttamisen yhdeksi toimintansa painopisteeksi. Poliitikkoja on tietysti aina syytä epäillä. Haluavatko harventuneita ja harmaantuneita äänestäjärivejään katsovat poliitikot ratkaista ongelmansa koulun avulla?

Olen oppinut ohjelmajohtajan tehtävässä kunnioittamaan äänestysprosentteja yhteisöjen sosiaalisen tilan indikaattoreina. Jos jossakin ikäryhmässä ja jollakin alueella äänestää 10 – 20 prosenttia oikeutetuista, on ihan varmaa, että sillä alueella ja siinä ikäryhmässä on paljon muitakin asioita huonosti. Mutta paranisiko sosiaalinen kunto, jos me jollakin keinoin saisimme ihmiset äänestämään? Ei varmaan. Tärkeä kysymys on, mistä kokonaisuudesta äänestäminen on osa. Mikä asiassa on perimmäinen ongelma?

Tätä kysymystä kannattaisi tutkimuksenkin selvittää. Olen sitkeästi sitä mieltä, että keskustelu sosiaalisesta pääomasta on tässä suhteessa tärkeää ja antoisaa. Sosiaalista pääomaa mitataan pääasiassa kansalaisosallistumisen ja –vaikuttamisen määrällä, tarkemmin sillä, mikä on keskinäisen auttamisen ja vastavuoroisuuden tila, miten paljon ihmiset osallistuvat organisoituihin ryhmiin ja miten he ovat perillä yhteiskunnasta ja vaikuttavat siihen, myös äänestämällä. Näiden prosessien tulos on luottamus, jonka määrällä on laajalle ulottuva heijastus yhteiskuntaan ihmisten terveydestä ja eliniästä lapsista huolehtimiseen, rikollisuuden ja korruption määrään ja viime kädessä aina markkinoiden toimintaan.

Iso kysymys on, voiko koulu opettaa – paitsi henkistä pääomaa – myös sosiaalista pääomaa. Tässäkin vastaukset vaihtelevat, mutta minusta vastaus on ilmeinen. Juuri tähän sana kasvatus on aina viitannut. Robert D. Putnam sanoi OECD:n opetusministerikokouksessa vuosi sitten, että “for any government concerned to increase social capital and social cohesion, the educational process is the single most important and effective policy lever. In that sense, ministries of education must play a central role in perfecting strategies for building social capital.”

3.
Putnam luonnostelee esityksessään keskeiset keinot, jotka antavat ajattelemisen aihetta myös suomalaisissa oloissa. Perustava ajatus on se, että kansalaisosallistumiseen tarvitaan kyllä tietyt perustiedot ja taidot, mutta varsinaisesti osallistuminen opitaan osallistumalla.

• Opetussuunnitelman ja pedagogiikan tulee tarjota riittävät tiedot, mutta myös aktiivisen kansalaisuuden taidot, sellaiset kuin suvaitsevaisuus, mielipiteen ilmaisu julkisesti ja kyky tehdä yhteistyötä. (Aktiivisen kansalaisuuden kompetenssit voidaan esittää myös täydellisempänä listana Ove Korsgaardin tapaan: kyky kommunikaatioon ja dialogiin, kyky elää toisten kanssa yhdessä, kyky ratkaista konflikteja väkivallattomasti, kyky neuvotella, kyky ottaa osaa julkiseen keskusteluun, kyky tunnistaa ja hyväksyä erilaisuutta sekä kyky käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa.)
• Omakohtaiset osallistumisen kokemukset, esimerkiksi nuorena saadut auttamisen tai vaikka ympäristöhankkeiden kokemukset, ovat keskeinen aktiivista aikuisuutta kansalaisena selittävä tekijä. Kysymys on, mitä voisivat olla suomalaiset ”service learning” toteutukset, ehkä järjestöjen kanssa yhdessä.
• Osallistuminen opetussuunnitelman ulkopuolisiin aktiviteetteihin, sellaisiin kuin oppilaskuntatoiminta, urheilu ja musiikki, ennustavat selkeästi aktiivista kansalaisuutta aikuisena. Koulu voi tehdä tässä paljon sekä itse oppilaskuntatoiminnan ja koko koulun toimintakulttuurin avulla ja että yhdessä järjestöjen kanssa, esimerkiksi järjestöissä opittu tunnustamalla.
• Yhteisön koon dilemma on kasvava kysymys. Koulujen koon kasvamisella on vakavia sosiaalista pääomaa vaurioittavia seurauksia. Tavalla tai toisella kouluihin tulisi luoda kiinteitä sisäisiä soluja, joissa kansalaisuuden kompetensseja voi harjoitella.
  Useissa tapauksissa koulu voi toimia sosiaalisen pääoman rakentamisen keskuksena laajemminkin, paikkana jossa ihmiset tapaavat toisiaan ja toimivat yhdessä.
• Koulujen sosiaalisesti integroiva rooli on maahanmuuton kasvaessa oma tärkeä kysymyksensä.

4.
Puhe kouludemokratiasta herättää monen vanhemman mielessä pahaenteiset muistot: ollaanko tässä nyt tuomassa 70-lukua takaisin kouluihin? Vastaan heti että ei, mutta perusteellinen tilinteko 70-luvun kanssa tarvitaan siksikin, ettei samoja virheitä toistettaisi. Oma tulkintani on, että Suomen heikko kansalaiskasvatus on 70-luvun krapulan seurausta. Kun pelottavasta 70-luvusta selvittiin, demokratiakasvatus unohdettiin meillä käytännöllisesti katsoen kokonaan.

Ehkä on suhteellisen nuoren kansakunnan elämää, että kansalaisten aktiivisuuteen kuuluvat nousut ja laskut koetaan täällä muita maita voimakkaimmin. Koko Suomen historia kuva sitä, miten osallistumisen myrsky- ja kiihkokaudet vaihtelevat syvän apatian kausien kanssa. Ongelmallista on, ettei demokraattinen elämänasenne juurru ihmisiin apatian kausina. Tuloksena on, että aatteellisina kiihkokausina niin monet ovat olleet kerta toisensa jälkeen valmiita heittämään ihmisoikeudet ja koko kansanvaltaisen valtiojärjestyksen yli laidan. Voin olla yliherkkä, mutta joskus kuulen ns. uuden politiikan puolustuspuheissa argumentteja, jotka tunnemme 1930-luvun tavassa julistaa edustuksellinen demokratia kettutarhaksi.

Vanha viisaus on se, ettei demokraattinen asenne kehkeydy itsekseen, päinvastoin. Demokratian täytyy kasvattaa jäsenet, jotka kykenevät demokratiaa ylläpitämään. Tämä oli sen tuskaisan keskustelun yksi johtopäätös, jossa pohdittiin demokratian romahtamisen syitä ja sen kohtalokkaita seurauksia ennen toista maailmansotaa. Uudistuvan koulun tulee olla paikka, jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia ja oppilaan oikeuksia ja jossa eri tavoin harjoitellaan toimintaa kypsän demokratian jäsenenä.

Apatian aallonpohja oli oman arvioni mukaan 1990-luvun loppupuolella. Siitä lähtien aktiiviseen kansalaisuuteen on kohdistunut uusi kiinnostus niin Euroopan neuvostossa, EU:ssa kuin kansallisestikin. Tätä osoittaa myös lähes räjähdysmäinen kiinnostus sosiaaliseen pääomaan. Myönteisiä merkkejä on myös kansalaisosallistumisen ja –vaikuttamisen kasvusta. Yritetään nyt selvitä uudesta noususta järkevästi.

5.
Vielä viimeksi kysymys siitä, ollaanko kouluihin tuomassa puoluepolitiikkaa. Tässäkin tapoja ajatella on monia, mutta oma vastaukseni kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman ohjelmajohtajana on yksiselitteisen kielteinen.

Puolueiden toimintaan ottaa nyt osaa noin kaksi prosenttia kansalaisista, mikä on selvästi liian vähän eikä mielestäni riitä juurruttamaan poliittista elämää tukevasti kansalaiskeskusteluun. Poliittisesti aktiivisia tarvittaisiin lisää. Mutta toisaalta poliittisen kannan ottaminen on suuri, myös ns. kohtaloon vaikuttava päätös. Se pitää tehdä vasta, kun tuntee olevansa siihen kypsä ja vasta, kun ottaa tietoisesti vastaan myös siitä aiheutuvat kielteiset seuraukset. Joillekin oma poliittinen kanta on selvä jo nuorena, mutta minusta ei ole syytä pyrkiä nopeuttamaan tätäkään kasvuprosessia. Usein on viisasta antaa poliittisen kannan vakiintua vasta, kun ihmisellä on takanaan kokemusta sitoutumattomana vaikuttajana.

Mielestäni demokratiakasvatus jäsentyy paremmin, jos asiaa tarkastelee eräänlaisina portaina. Ensimmäiselle ja ehkä toisellekin askelmalle myös koulun tulisi auttaa jokaista kansalaista. Myöhemmät portaat jäävät ainakin poliittisessa mielessä aikuiskasvatuksen tehtäväksi.

Demokratiakasvatuksen portaat

Luottamushenkilö
kyky perusteltuun
päätöksentekoon

Puolueen jäsen
kyky kehittää oman liikkeen
aatetta, ohjelmaa ja toimintaa

*****

Sitoutumaton vaikuttaja
kyky toimia ja vaikuttaa julkisesti
omien päämäärien puolesta

Valistunut äänestäjä
kyky arvioida aatteita, ohjelmia
ja niiden suhdetta tekoihin

6.
Kansalaisoppimisessa on tavaton määrä selvitettäviä kysymyksiä, ei vähiten konseptin muutos kansallisesti painottuneesta kansalaisuudesta monikerroksiseen kansalaisuuteen. Uskon, että myös jatkossa Suomen kansalaisuus on keskeinen identiteettiämme jäsentävä tekijä, mutta sitä täydentää toisaalta paikallinen ja toisaalta EU:n ja maailmankansalaisuus. Nämä tuovat paljon uusia haasteita myös koulun kansalaiskasvatukselle. Mutta tämäkin aihe on esillä kauttaaltaan kiinnostavassa tämän päivän ohjelmassanne.