Lähde: Oiva

Kansalaisyhteiskunnan haasteet

1. Laillisen olemassaolon haaste

Kansalaisyhteiskunta on kyllä itse elämässä olemassa ja osin 150-vuotisen kehityksensä jälkeen vahvanakin, mutta se jotenkin putosi tieteen ja hallinnon kuvasta sodanjälkeisenä aikana. Pääroolin saivat kaksi muuta sektoria: valtio ja markkinat. Nykykielellä ilmaisten: ahne ihmiseläin käy raatelemassa markkinoilta sen minkä kansalaisista vieraantunut valtio sallii. Siinä kaikki.

Todellisessa yhteiskunnassa on myös kolmas sektori, kansalaisyhteiskunta, jossa ihmiset aatteellisista syistä tekevät vapaaehtoisesti työtä ilman henkilökohtaista voittoa, mutta kylläkin yhteistä hyvää tavoitellen. Sen pohjana on altruismi, sekin kaikesta päättäen ihmisen biologinen ominaisuus.

Käsitys kansalaisyhteiskunnan merkityksestä alkoi elpyä 1990-luvulla. Syinä on nähty Itä-Euroopan kehitys, keskustelu sosiaalisesta pääomasta ja ehkä tarve käyttää järjestöjä hyvinvointivaltion paikkaamiseen.

Sosiaalisen pääoman nopeasti kasvaneella tutkimuksella alkaa olla vahva näyttö siitä, että yhteiskunnan hyvinvointi, perimmiltään myös valtion demokraattisuus ja markkinoiden toimivuus, riippuvat kansalaisyhteiskunnan vireydestä.

Kansalaisten vuorovaikutusprosesseissa syntyvä luottamus on liima, joka pitää yhteiskunnat koossa. Kansalaisyhteiskunta on moraalituotannon paikka.

Kansalaisyhteiskunnan ”unohdus” vaikuttaa edelleen monina hankalina asioina. Yksi puoli on se, että kansalaisyhteiskunnan tutkimus on ollut muutaman harrastajan varassa, sen koulutus on vähäistä ja satunnaista, sen lainsäädännöllinen pohja on ohut ja sen eduista ei pidetty huolta EU:hun liittymisen yhteydessä.

Säädöspohjan kannalta oleellinen on pääpiirtein ajanmukainen yhdistyslaki. Mutta niinkin tärkeä toiminta kuin yleishyödyllisyys on määritelty vain sivumennen tulovero- ja asuntorahastolaeissa.

Lainsuojaton yleishyödyllinen ahdistetaan pieneen rakoon markkinoiden ja julkisen vallan puristukseen. Markkinoilla se pärjää huonosti; altruismin kilpailuttaminen on jo ajatuksenakin mahdoton.

Kansalaisyhteiskunnan palauttaminen kartalle on ollut Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman ydintehtäviä. Kokonaisnäkemys on kirjattu Kalevi Kivistön johtaman Kansalaisyhteiskunta 2006 -toimikunnan raporttiin.

2. Sosiaalisen pääoman tasaisen jakautumisen haaste

Robert D. Putnam päättää sosiaalisen pääoman määrää eri maissa selvittävän teoksen huomautukseen siitä, että meidän tulee entistä enemmän kiinnittää huomio ”sosiaalisen pääoman epätasaiseen jakautumiseen” kansakuntien sisällä. Huomio on ajankohtainen myös Suomessa.

Sosiaalisen pääoman useimmat mittarit ja samalla aktiivisen kansalaisuuden tunnusluvut sisältävät suuren hajonnan (poikkeuksena se, että ihmiset luottavat toisiinsa, mikä on tärkeää). Merkillepantavaa on, että osallistumisen määrä kulkee yhtä jalkaa koulutuksen pituuden kanssa.

Suomi on jakautumassa vaikutusmahdollisuuksiensa puutetta tuskaileviin, yleensä koulutettuihin kansalaisiin ja yhteisöllisyydestä hiljaa irtautuviin kansalaisiin. Myös monet vähäväkisille äänen antavat järjestöt näivettyvät.

Kun äänestyskin on yksi sosiaalisen pääoman mittari, on helppo nähdä, mihin tämä johtaa. Myös poliittinen valta ohjautuu hyvin koulutettujen käsiin.

Minulle tämä kehitys ennustaa painajaismaista tulevaisuutta, jossa sekä rikkaimmat että köyhimmät irtautuvat kansakunnan moraaliperustasta.

Kansallisen koheesion ylläpitäminen on yhä haastavampi tehtävä. Siksi siihen pitää käydä käsiksi. Hyvä ohje on, että kaveria ei jätetä. RAY on siinä tärkeä väline. Olen valmis kohtuulliseen kansalaistottelemattomuuteenkin RAY:n aseman puolesta.

3. Aktiivisen kansalaisuuden tason haaste

Parhaiten aktiivista kansalaisuutta ennustavat nuorena saadut omakohtaiset osallistumisen kokemukset. Osallistuminen opitaan osallistumalla. Tämä on ehkä tärkein asia, minkä haluan tilaisuuden järjestäjälle sanoa.

Sellaisen järjestötyön, joka järjestää nuorille omakohtaisia osallistumisen kokemuksia, tulee olla RAY:n erityisessä suojeluksessa. Sosiaali- ja terveysala ynnä ympäristönhoito antaa tähän runsaasti mahdollisuuksia. Tämä voisi olla RAY:n korvaamaton panos yhteisissä aktiivisen kansalaisuuden edistämisen talkoissa.

Toiminta tulisi erityisesti kohdistaa ryhmiin, joilla pitkään koulutukseen liittyvä yhteisöllisyys ei toimi kansalaisuuteen sosiaalistajana. Tämä on myös panostusta sosiaalisen pääoman tasaisemman jakautumisen puolesta.

4. Sosiaalityön ja koulutuksen yhteistyön haaste

Suomessa on onneton rajalinja, joka kulkee sosiaalityön ja koulutuksen välissä. Sen yli ei näy, ei kuulu eikä kurkita. Meillä on kuitenkin kasvavasti ryhmiä, joiden kanssa ei selvitä, ellei molempien voimavaroja oteta yhteiskäyttöön.

Jos minä saisin päättää, yksi seuraavan hallituksen politiikkaohjelmista olisi sosiaalisen eheyden ohjelma. Sen haaste olisi sosiaali- ja koulusektorin, myös järjestöjä ja kansalaisyhteiskuntaa palvelevan kansansivistystyön yhteiset hankkeet.

Tarvitaan sosiaalityön kykyä ihmisen tukemiseen ja kuntoutukseen ja toisaalta koulutuksen kykyä muuttaa elämää jäsentäviä merkityssuhteita. Voisiko tulevaisuuden RAY aktiivisesti kurottaa rajalinjan yli?