Tässä iässä ajan vauhti on muutenkin raisu, mutta kyllä viime kolme ja puoli vuotta on mennyt kuin siivillä. Ohjelmilla on alku ja loppu, ja loppu on nyt vääjäämättä käsillä.

Loppuraportti tulee painosta huhtikuussa. Se kertoo, että monessa on oltu mukana. Ansio kuuluu niille kymmenille ihmisille, jotka ovat puurtaneet demokratian hyväksi ohjelmaan osallistuvissa ministeriöissä.

Raportin jokainen ranskalainen viiva tuo mieleen kauniita muistoja. Viimeksi olo on ollut kuin sadonkorjuussa, kun ohjelman hankkeet ovat pitäneet loppuseminaarejaan.

Usean kerran päällimmäinen tunnelma on ollut se, että tämä juna on nyt liikkeellä eikä se enää pysähdy. Demokratia on näinä vuosina saanut kymmeniä ja taas kymmeniä lipunkantajia, melkeinpä oman ystäväpiirinsä.

Paljon riippuu siitä, minkä aseman demokratia ja kansalaisvaikuttaminen saavat uuden hallituksen ohjelmassa ja toiminnassa.

Mitä tästä on jäänyt käteen?

KYLLÄ KAI ON NIIN, että tärkein motiivi juuri kansalaisvaikuttamisen ohjelmalle oli äänestämisen heikkeneminen, joka pohjoismaisittain alkaa olla häpeällistä. Alamme olla 20 prosenttiyksikköä jäljessä Tanskan tasosta.

Äskeinen eduskuntavaalien tulos oli tietysti ohjelmalle pettymys, etenkin kun oikeusministeriö päälle päätteeksi toteutti pikaisen, mutta uutteran ja oikeaoppisen aktivointikampanjan.

Toisaalta tämäkin vahvistaa sen, mitä olen yrittänyt koko ajan sanoa. Äänestysprosentti on kansakunnan sosiaalisen tilan mittari. Ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin lyhyen ohjelman tai muutaman aktivointikampanjan ulottuvissa.

Perimmiltään kyse on siitä, miten kansalaiseksi kasvamisen prosessi onnistuu. Juuri siksi olemme kiinnittäneet kansalaiskasvatukseen niin paljon huomiota. On myös näytetty, että tuloksia saadaan, jos niitä halutaan.

Monien tarvittavien toimien joukossa olisi elintärkeää jatkaa osallistuvan koulukulttuurin kehittämistä ja sitä tukeman pystyvien opettajien koulutusta.

ENITEN MINUA HARMITTAA se, että kansalaistoiminnan kehittäminen jäi kesken. Saatiin kyllä aikaan hallituksen periaatepäätös, päätös neuvottelukunnasta ja vaikkapa kansalaistoiminnan asiantuntijuuden maisteriohjelma Jyväskylään.

Ehkä Jyväskylän yliopistoa voidaan vielä vahvista lahjoitusprofessuurillakin. Myös ammattikorkeakoulut saavat vielä tämän vuoden aikana uutta tehoa toimintansa.

Silti ohjelman keskeinen tavoite kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen, koulutuksen ja kehittämisen kokonaisjärjestelyksi jäi puutteelliseksi. Nyt täytyy toivoa, että saataisiin tämän asian ymmärtävät ministerit uuden hallituksen puikkoihin.

Ja tässäkin on niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Olen saanut toimia rakastamani vapaan sivistystyön ja myös järjestöllisen sivistystyön eri tehtävissä pitkään. Se mahdollisuudet kansalaisuuden vahvistamisessa ovat moninaiset, mutta ohjelman aikaiset tulokset aika pienet.

Tosin kaikki tulokset eivät vielä näy, esimerkiksi siitä, että opetushallinto on suunnannut kehittämisrahoituksen tukemaan aktiivista kansalaisuutta ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Lähes ylpeä olen Anneliina Törrösen ja Anna Kirstinän raportista siitä, miten vapaa sivistystyö voi lähestyä kansalaisuudesta nyt vetäytyviä ihmisiä.

Tällä alalla on vielä paljon työtä. Ehkä saan sitä vielä itsekin tehdä.

POLITIIKKAOHJELMIEN yksi tehtävä on rakentaa hallinnon yhteistyötä. Tässä kansalaisvaikuttaminen koki molemmat ääripäät.

Olen edelleen lähes hämmästynyt siitä, miten luontevaa ja innostavaa yhteistyö eri ministeriöiden virkamiesten kanssa oli yli kaikkien rajojen. Yhdessä rakennettiin pohjat monelle hallituksen strategia-asiakirjalle ja pantiin päätökset sitten toimeen.

Nimien luettelemisessa on vaaransa, mutta en malta olla kirjaamatta Anita Lehikoisen, Leena Nousiaisen, Armi Mikkolan, Kimmo Aaltosen, Tuomas Kurttilan, Pirkko Kauppisen ja hänen tiiminsä, Arto Jääskeläisen, Laura Nordenstrengin, Katju Holkerin ja koko VM:n hallinnon kehittämisosaston virkanaiskunnan, Mika Rossin, Inga Nyholmin, Sirpa Kekkosen, Riitta Kirjavaisen ja Kuntaliiton Päivi Kurikan nimiä. He kaikki ovat myös jatkossa arvokas demokratian resurssi.

Ministeriryhmä ei ehkä toiminut tiiminä niin hyvin kuin olisi voinut toivoa, mutta tässäkin sai aina luottaa ministereiden tukeen. Oma pieni tiimini toimi kuin unelma, mistä monenlaista kokeneena osaan olla kiitollinen. Oikeusministeriö tuki toimiamme asiallisesti ja jämptisti. Sijoitusministeriön kansliapäällikkö on ohjelmajohtamisen avainhenkilöitä eikä Kirsti Rissasta parempaa voisi olla.

Näiltä osin voi sanoa, että politiikkaohjelman konsepti toimii. Mutta ehdittiin ohjelmassa kokea sekin, miten helppo on lipsua yhteistyön kulttuurista takaisin ministeriöiden taisteluun kullasta ja kunniasta.

Silti suositan varauksetta ohjelmajohtamisen jatkamista. Paljon on kiinni siitä, että ohjelmaa koordinoiva ministeri kokee omaksi kunniakseen koko ohjelman, ei vain hänen oman ministeriönsä menestymisen.

OPIN NÄINÄ VUOSINA paljon kiinnostavaa. Ehkä raskainta oli lukea lähes kaikista demokratian indikaattoreista myös kansalaisvaikuttamiseen ulottuva eriarvoisuuden kasvu.

En voisi olla enempää samaa mieltä R. D. Putnamin kanssa, kun hän toimittamansa kirjan Democracies in Flux lopussa sanoo, että meidän tulee ottaa paljon vakavammin "sosiaalisen pääoman epätasainen jakautuminen".

Ongelma on teollisten maiden yhteinen, mutta erityisen selvä Suomessa. Kansalaisuudessa on oikeastaan kaksi jakolinjaa.

Toinen koskee yli ja alle 50-vuotiaita. Meillä 70-luvulla ja sitä ennen kansalaiseksi sosiaalistuneilla aktiivisen kansalaisuuden tunnusluvut ovat kunnossa.

Me äänestämme, pidämme yllä rikasta järjestöjen flooraa, toimimme vapaaehtoistyössä, autamme naapureita jne. Tämä koskee kaikkia suomalaisia, oli koulutus, varallisuus tai sosiaalinen asema sitten mikä tahansa.

Kuva muuttuu, kun tullaan 70-luvun jälkeen kansalaiseksi kasvaneisiin ikäluokkiin.

Osin ongelma on tässäkin teollisten maiden yhteinen taustanaan televisiot, muuttoliike, perherakenteet, viihdekulttuuri, kaupallisuus jne. Silti nuoret vaikkapa muissa Pohjoismaissa sosiaalistuvat kansalaisuuteen edelleen aika hyvin, mikä näkyy myös äänestysnumeroissa.

Suomessa on jokin ikioma häiriö. Se pitäisi ymmärtää paljon paremmin. Keskiarvot ovat tässä huono opastin eikä passiivisuus koske kaikkia.

Nuoret ja nuoret aikuiset jakaantuvat kahteen eri suuntaan kulkevaan ryhmään. Olen ruvennut nimittämään tätä aktivoituvaksi ja passivoituvaksi Suomeksi.

Aktivoituvilla nuorilla on paljon sanomista ja he etsivät uusia keinoja sanoa se. Juuri siksi osallistuva demokratia on keskeinen kehittämisen kohde. On avattava uusia vaikuttamisen kanavia.

Passivoituvat vetäytyvät yhteisöllisestä aktiivisuudesta. Mikä on niiden ihmisten tulevaisuus, jotka nyt ovat jäämässä pienen maamme demokraattisen järjestelmän ulkopuolelle?

Pohjoismaisen kansansivistyksen suuri haaste oli tehdä "alamaisista kansalaisia" ja varustaa kaikki ihmiset aktiivisen kansalaisen tiedoilla ja taidoilla. Tässä myös onnistuttiin loistavasti. Haaste on taas polttavan ajankohtainen.

LAITOIMME OHJELMAN LOPUSSA paljon painos sille, että ohjelmassa rakennettu kokemus ja osaaminen muuttuisivat normaaliksi hallinnon toiminnaksi. Sen mukana ratkeaa ohjelman lopullinen merkitys.

Oikeusministeriöön perustettu demokratian vastuualue ja ministeriöiden jatkuva yhteistyö ovat tässä paljon vartijana.

Työn demokratian hyväksi pitää olla jatkuvaa ja uusiutuvaa. Demokratiaa on sattuvasti verrattu puutarhaan, joka pysyy kunnossa vain uutteralla työllä.

Minä voin enää vain toivoa sille menestystä. Pitäkää lippu korkealla.

Seppo Niemelä
ohjelmajohtaja