Puolueista

Henkilökohtainen kannanotto Pertti Paasion toimikunnalle

Manuel Castells käsittelee informaatioyhteiskunnan trilogiassaan myös puolueita. Hän tunnistaa niihin vaikuttaneet monet muutokset. Keskeinen toimintakenttä, kansallisvaltio on integraation mukana oleellisesti muuttunut. Globaalistuminen, tuo uusi ankara isäntä, antaa päätöksenteolle ahtaat taloudelliset imperatiivit. On jouduttu sopeutumaan ”infokratiaan” gallupeineen, imagoineen, skandaalipoliitikoineen jne. Erilaiset yhden tai useamman asian liikkeet tuntuvat ottavan puolueiden paikan maailmankuvan uudistajana ja keskustelun käynnistäjänä.

Mutta tämä ei silti merkitse puolueiden tehtävän loppumista. Castells sanoo, että jonkinlaiset puolueet (ehkä informaatioajan inkarnaatioina) ovat ainakin yhdessä suhteessa perustavan tärkeitä. Niiden tehtävänä on prosessoida yhteiskunnan tarpeet ja kansanliikkeiden ideat sellaisiksi, että niitä voi käyttää kansallisessa, kansainvälisessä ja ylikansallisessa päätöksenteossa. Puolueet eivät ole ehkä enää suuria innovaattoreita, mutta ne ovat vaikutusvaltaisia välittäjiä.

Castellsin käsityksessä on paljon vähintään ajattelemisen arvoista. Ainakin Suomessa puolueiden asemaan vaikuttaa vielä kaksi muutostekijää. Puolueiden sosiaalinen pohja on ohentunut lähes dramaattisesti. Tilastokeskuksen tietojen mukaan niiden tai niiden aikuisjärjestöjen toimintaan osallistuu enää kaksi prosenttia ihmisistä. Lukema oli vielä 1980 kuusi prosenttia. Lisäksi ne ovat oleellisesti (ja mielestäni peruuttamattomasti) menettäneet valtaansa omille eduskunta- ja valtuustoryhmilleen, vaikkakin muutos koetaan eri puolueissa eri tavoin. Tämä näkyy myös vaaleilla valittuja elimiä palvelevien koneistojen kasvuna samaan aikaan kun puolueet kituvat alipalkattujen ja ylityöllistettyjen, huonoa arvostusta nauttivien henkilöiden vetämänä.

Mielestäni voidaan puhua puolueiden toiminnan kriisistä. Tämä antaa aiheen ihan perustaviin kysymyksiin. Ovatko puolueet näytelleet osansa loppuun? Hurjimmat visiot tulevaisuudesta povaavat, että Jesajan ja nuoren Marxin haaveen mukaan valtion poliittinen olemus kuolee. Realistisinta lienee silti ajatella, että tarvitsemme myös jatkossa edustuksellista demokratiaa ja sen keskeisenä osana politiikan tavoitteita prosessoivia ja niitä vaaleissa esiintyviksi vaihtoehdoiksi jäsentäviä puolueita.

Tärkeitä kysymyksiä on kaksi: (1) Mitkä ovat puolueiden aidot tehtävät nykydemokratiassa ja (2) mitä edustuksellista demokratiaa täydentäviä toimia tarvitaan?

Voimme hyväksyä ajatuksen, että vallan käyttö, politiikan ”urakointi” on siirtynyt vaaleilla valituille elimille. Siellä hiki haisee ja rapa roiskuu. Silti jää suuri kysymys, missä toiminnan suunnittelu, politiikan piirustuksia tekevät ”arkkitehdit” oikein ovat? Byrokratian uumenissako? Ja missä on mahdollista kasvaa politiikan työmieheksi?

Nämä kysymykset avaavat ainakin yhden puolueiden keskeisen tehtävän Castellsin kannanoton hengessä. Tarkastelen sitä seuraavan jaottelun valossa:

1. Yhteiskunnallisten ongelmien tiedostaminen
2. Aatteellisista tavoitteista nouseva ohjelmatyö
3. Toiminta luottamushenkilöiden kasvuympäristönä
4. Neuvonpito kansalaisten kanssa ja kansalaisaloitteet
5. Vaalityön organisoiminen

1.
Yhteiskunnallisten ongelmien tiedostaminen on vaativa tehtävä aikana, jona muutosten vauhti entisestään kiihtyy, uusia ongelmia syntyy ja samanaikaisesti väki vanhetessaan keskittyy muistelemaan menneitä onnenpäiviä. Silti politiikan perustehtävä on artikuloida kansalasten kokemukset esiin. Niiden tulee voida keskustelussa törmätä muutoksen tuomiin piirteisiin ja ”realiteetteihin”. Tämän keskustelun organisoiminen politiikan perustoimintaa puhtaimmillaan.

Samalla puolueiden tulisi selvästi nähdä, että kahden prosentin sosiaalinen pohja ei riitä siihen, että kansalaisten tunnot, kokemukset, ajatukset ja haaveet saataisiin esiin. Tulee tietysti pyrkiä kasvattamaan puolueiden jäsenmääriä, mikä on tärkeä ja ajankohtainen tehtävä. Mutta vaikka poliittiseen toimintaan osallistuisi kymmenenkin prosenttia ihmisistä, jää 90 prosenttia poliittisen prosessin ulkopuolille. Onko heillä muuta keinoa osallistua ja vaikuttaa kuin äänestäminen ja voimaton nyrkkien puristeleminen taskussa vaalien välillä? Tämä avaa kysymyksen, joka johtaa kohtaan 4.

2.
Miksi puolueet kykenevät niin huonosti vastaamaan toivomukseen, jossa niiltä odotetaan visioita, tavoitteita, aloitteita, aatteita? Uskoisin, että syitä on ainakin kaksi. Vanhastaan politiikan tavoitteita esittivät toisaalta ideologit (ajatollahit, suslovit), joilla oli erityinen armolahja tulkita aatteita. Toinen tapa oli kyhätä kokoon tavallisesti huonosti resursoitu työryhmä, joka kokosi usein viranomaisohjauksessa joukon vaikealla kielellä esitettyjä ja vähänsanovia ohjelmia. On selvästi nähtävä, etteivät nämä enää riitä maailmassa, joka on yhä monimutkaisempi ja jossa ihmisten vaatimustaso kasvaa. Kuvaavaa Suomelle on, että vain taloudellisten kysymysten selvittämiseen on perustettu omia organisaatioitaan.

Toinen syy on varmaan yleismaailmallinen mutta myös suomalainen piirre, jossa puolueet yrittävät viimeiseen asti välttää konkreettisia kannanottoja. Mauno Koivisto sanoi aikanaan, että kaikki politiikka on aina väärää politiikkaa. Sanoopa puolue minkä tahansa konkreettisen kannanoton, muut puolueet ja tässä suhteessa hyvin kehittynyt journalismimme kaivaa siitä jokaisen mahdollisen kielteisen piirteen ja raatelee sen esittäjän haavoille. Tämä johtaa aavemaiseen keskusteluun, jossa puolueet pyrkivät minimaalisella kannanottojen määrällä tarjoamaan maksimaalisesti samaistumiskohteita.

Miten vakavasti otettava yhteiskunnallinen keskustelu ja politiikan vaihtoehtojen prosessointi voitaisiin pelastaa näissä oloissa? Yksi tapa voisi olla sellaisen toiminnan organisoiminen, joka kulkee nimellä ”think tank” ja ”policy studies”. Ne tuovat ohjelmatyöhön vaikutteita, joita on saatu soveltavasta tutkimuksesta, suunnittelusta, tuotekehityksestä ja oppivista organisaatioista.

Toiminta kannattaa organisoida selkeän aatepohjaiseksi, mutta kuitenkin niin, että sillä on puolueita suurempia vapausasteita. Yhteiskunnalliset oppilaitokset muodostavat tälle yhden hyvän organisaatiopohjan, jos toiminnan resursoinnin tavat löydetään. Työn tulokset antavat huolella harkittua ja testattua pohja-aineistoa puolueille, kun ne tekevät tavoite- ja vaaliohjelmiaan. Toinen tarkoitus on kansalaiskeskustelun alustaminen ja virittäminen. Esimerkiksi Hollannissa puolueita lähellä olevat tutkimuslaitokset osallistuvat ahkerasti julkiseen keskusteluun. Ne rahoitetaan suuntaamalla osa puoluetuesta menee tähän tarkoitukseen.

Pääsihteeri Jorma Turunen on parhaillaan tekemässä politiikkaohjelmalle selvitystä siitä, miten tämä toiminta on eri maissa järjestetty. Olemme myös varautuneet pienimuotoisesti tukemaan toiminnan kokeilua, jos halukkuutta ilmenee.

3.
Edellä kuvatut prosessit on mahdollista organisoida niin, että ne tarjoavat asiasta kiinnostuneille mahdollisuuden osallistua ja oppia. Tämä on sellaisenaan parasta mahdollista koulutusta luottamushenkilöiden vaativiin tehtäviin. Lisäksi niissä voidaan tuottaa ydinkysymyksistä aineistoja. Luottamustehtävissä tarvittavien tietojen ja taitojen oppiminen on tietenkin tätä oleellisesti laajempi kysymys. Näin etenkin, kun lähes kokonaan sammunut kansalaiskasvatus ei anna toiminnalle juurikaan pohjaa.

Kansalaisopinnot ja myös yhteiskunnalliset opinnot ovat Pohjoismaissa vapaan sivistystyön tehtäviä. Valtio resursoi sitä vuosittain noin 150 miljoonaa euroa ja kunnat noin 50 miljoonaa euroa. Eri tietolähteisiin perustuva arvioni on, että rahasta vajaa 10 prosenttia käytetään tavalla tai toisella perusteltavaan kansalaiskasvatukseen ja selvästi alle kaksi prosenttia poliittista toimintaa tukevaan kasvatukseen. Selvää on, että molemmat lukemat pitäisi vähintään kolminkertaistaa.

4.
Viime vuosina ns. suora osallistuminen on noussut keskustelun kohteeksi. Joskus sitä tarjotaan edustuksellisen demokratian vaihtoehdoksi. Pidän tätä ajatusta vaarallisena tienä, jossa riski sekasorron lisääntymisestä kasvaa. Meillä on kokeiltu edustuksellinen demokratia, kokeiltu keino tehdä päätöksiä ja selvät pelisäännöt kantaa päätöksistä vastuu. Tätä perustaa ei tule hämärtää. Silti koko suomalaisen yhteiskunnan – päätöksenteon ja hallinnon - edessä on suuri haaste ottaa kansalaiset uudella tavalla mukaan yhteiskunnalliseen prosessiin.

Kansalaisten näkeminen kumppaneina on ajankohtainen keskustelunaihe kaikissa länsimaissa. Samalla kehitetään uusia tapoja, joilla poliitikot ja hallinto voivat konsultoida kansalaisten kanssa. Konsultoiminen käännetään usein kuulemiseksi, mikä avaa yhden tärkeän näkökulman. Itse suosin sanaa neuvonpito. Haasteena on luoda uusia menetelmiä, sekä kasvokkaisia että sähköisiä, joiden avulla puolueet (mitä tavoitteisiin tulee), hallinto (mitä toteutukseen tulee) ja kansalaiset voivat käydä keskinäistä neuvonpitoa.

5.
Puolueiden isänmaallinen ja kansanvaltainen ydintehtävä on vaalityö, toisin sanoin niiden korvaamaton haaste on organisoida vaalit, laatia vaaliohjelmat, koota ja kouluttaa päteviä ehdokkaita luottamustehtäviin ja herättää kiinnostus äänestämiseen. Perimmiltään kaikessa edellisessä on kyse siitä, miten kykyä tähän tehtävään voidaan vahvistaa.