Minkä hyvänsä maan valtiojärjestyksen perusta on yhteiskuntarakenteessa ja kansakunnan poliittisessa kokemuksessa. Ne määräävät relevantit ristiriitaulottuvuudet, konfliktin ja kilpailun sisällön ja intensiteetin sekä rajaavat valtiorakenteen vaihtoehdot. Oikeudellisena ja poliittisena dokumenttina perustuslaki saa vaikutteensa säätäjiensä arvomaailmasta, kulttuuripiirin aate- ja teoriaperinnöstä sekä valtapoliittisista laskelmista. Se kantaa tulevaisuuteen hyväksymisajankohtansa olosuhteiden leimaa, ja ulkoisen maailman muuttuessa syntyy jännitystila normatiivisen kehyksen ja sitä murtamaan pyrkivän poliittisen todellisuuden välille.

Tasa-arvoisen yhteiskunnan ja kansanvaltaisen valtion kehittymisen kannalta on ollut onnellista, että suomalainen kansakunta on aina ollut rakenteellisesti verraten yhtenäinen; siinä ei ole ollut sellaisia etnisiä, kulttuurisia, uskonnollisia ja kielellisiä vastakohtaisuuksia, jotka halkaisevat yhteisön jyrkin erottavin rajoin ja joihin liittyvät eturistiriidat koetaan vaikeasti ratkaistaviksi moraalisiksi kysymyksiksi. Suomen- ja ruotsinkielisten välinen ristiriita oli aikanaan tällainen, mutta se kyettiin suhteellisen varhain kanavoimaan vähemmistöongelmaksi, joka ratkaistiin onnistuneesti ja jonka poliittinen merkitys on siten runsaan puolen vuosisadan aikana ollut varsin vähäinen.

Sosioekonomiseen asemaan perustuva luokkajako on sen sijaan ollut suomalaisessa yhteiskunnassa varsin jyrkkä ja poliittisesti merkitsevä. Valtiollisen vapautumisen kriittisessä vaiheessa ristiriita kärjistyi 1918 sisällissodaksi, jonka jälkeen avautui läpi ammatillisen, taloudellisen ja sivistyksellisen sektorin menevä luokkapohjainen halkeama työväestön järjestäessä toimintansa omiin rinnakkaisjärjestöihinsä ja -laitoksiinsa. Selkkaus terävöitti puoluemuodostuksen luokkasidonnaisuutta, joskin luokka-asetelman korostuneisuus politiikassa oli seurausta myös pohjoismaisten yhteiskuntien yhtenäisyydestä muilla aloilla. Maalaisten ja kaupunkilaisten välinen vastakohtaisuus ja agraaripuolueen keskeinen asema puolestaan pehmensi rintamajakoa ja esti luokkaristiriidan kärjistymisen valtiollisessa elämässä. Yhteiskuntarakenteen muutoksen myötä luokkapohjainen poliittisen käyttäytymisen malli on muutoinkin 1960-luvulta lähtien sumentunut. Ajanlaskun kolmannen vuosituhannen alkaessa Suomi näyttäytyy Länsi-Euroopan valtioiden joukossa vahvasti konsensuaalisena poliittisena yhteisönä.

Nykyaikaan saakka vaikuttavana historiallisena perustana on pohjoismainen itsehallintoajatus ja oikeusvaltion ideaali. Suomalaisten poliittisen organisoitumisen juuret ulottuvat esihistoriallisena aikana spontaanisti ja paikallisella pohjalla syntyneisiin yhteisöihin, itsehallinnollisiin pitäjiin. Tästä kansan edustautuminen laveni keskiajalla maakunnalliselle ja valtakunnalliselle tasolle, vaikka osallistumisoikeus edustajien valintaan oli - sekä ulkoisen että sisäisen tilanteen vuoksi - 1900-luvun alkuun saakka vahvasti rajoitettu. Vaatimus siitä että laki sitoo paitsi kansalaisia myös julkisen vallan käyttäjiä alimmasta ylimpään sai korostuneen merkityksen suomalaisten puolustaessa autonomian loppukauden sortovuosina (1899-1905) omaa perustuslakiaan ja oikeusjärjestystään mielivaltaista ulkoista vallankäyttöä vastaan. Vahva legalismi, oikeudellisten muotojen kunnioittaminen on näistä ajoista lähtien sävyttänyt sekä viranomaisten roolinvalintoja että kansalaiskäyttäytymistä. Myös perustuslaki on Suomessa näkyvä ja terävärajainen: sitä luetaan mielellään niin kuin se on kirjoitettu.

Suomi oli vuosisadan ajan, 1809-1917, autonomisena valtiona osa Venäjän imperiumia. Tämän kauden kehitys oli sisältänyt ristiriitaisia aineksia. Yhtäältä valtion ja kansakunnan rakentaminen etenivät tänä kautena merkitsevästi. Oman edustuslaitoksen ja keskushallinnon myötä ja Ruotsista perityn erillisen oikeusjärjestyksensä puitteissa suomalaiset saivat hallinnan kaikilla tasoilla olennaisen vastuun omien asioidensa hoitamisesta. Niinpä maan itsenäistyessä 1917 olivat olemassa lähes kaikki omaehtoisen valtioelämän vaatimat rakenteet: paikalliset itsehallintoyhdyskunnat, aluehallinto, kansallinen eduskunta, hallitus, keskushallinnon virastot, tuomioistuimet ja puolueet, sekä kansalaisyhteiskunta tihentyvine järjestöverkkoineen. Vain oma valtionpäämies puuttui. 1800-luvun puolivälistä lähtien oli myös kulttuurinen kansakuntatietoisuus nopeasti vahvistunut läntisinä säilyneiden yhteyksien hengessä, ja siten myös asenteelliset edellytykset täydelle valtiolliselle itsehallinnolle olivat hyvissä ajoin olemassa.

Riippuvuus autokraattisesti hallitusta Venäjästä asetti vahvoja esteitä kansanvaltaiselle kehitykselle. Samalla kun se viivytti sekä osallistumista että kansalaisoikeuksia koskevien uudistusten toteuttamista, se säilytti kansakunnan poliittisessa kulttuurissa auktoriteettirakenteita, joiden peruselementteinä olivat yhtäällä hallitsijavaltainen voimakas yksilöauktoriteetti, toisaalta kollektiivinen ja persoonaton byrokratia. Perustavia kansanvaltaistavia ratkaisuja Suomessa on siten tehty murroksellisina ajankohtina, jolloin suuret joukot ovat irtautuneet vallitsevista sidoksista. Tämä onnistui kerran jo ennen itsenäistymistä vuosina 1906-07, jolloin kansannousua lähentelevässä tilanteessa siirryttiin nelikamarisesta säätyedustustosta yleisellä äänioikeudella valittavaan yksikamariseen eduskuntaan. Sillä ratkaisulla ei ollut monia esikuvia senaikaisessa maailmassa.

(Kirjoittaja, valtiotieteen tohtori Jaakko Nousiainen on valtio-opin emeritusprofessori Turun yliopistosta.)

Päivitetty 9.2.2000